Ojasta allikkoon - ja ylös!

Olen aiemmin kirjoittanut unettomuudesta ja ylikunnosta, jotka molemmat pakottivat etsimään uusia keinoja palautumiseen ja itsestä huolehtimiseen. Unettomuuteni ei kuitenkaan ollut osa ylikuntoa vaan alkoi todenteolla vaivata vasta, kun olin jo lähes toipunut ylikunnosta. Ajattelinkin hieman avata miten nämä asiat kuitenkin liittyvät toisiinsa ja miten monimutkainen kokonaisuus ihminen onkaan. :)

*kuva: ruoka.net

Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessani, liikunta on jo vuosia ollut mulle tärkein keino irrottautua töistä, opinnoista tai muusta arjen stressistä sekä kokea endorfiiniryöppyjen tuomaa nautintoa. Liika on kuitenkin liikaa ja kun en älynnyt kuunnella kehoni viestejä ylikunnosta, kroppa pisti todella stopin liikkumiselle kipujen ja nivellukkojen muodossa. Aluksi elämä ilman liikuntaa tuntui tyhjältä ja turhalta: mikään ei tuonut samaa nautintoa, ei sitä huikeaa fiilistä minkä liikunnasta sai. Oikeastaan mikään ei tuntunut miltään ja jopa syöminen tuntui välillä turhalta, kun ei ollut enää sitä samaa ruokahalua ja nälkää kuin ennen. Kaikki oli vähän tylsää. Yritin selittää liikuntaa vihaavalle ystävälleni (joka rakastaa ruokaa), että se olisi sama kuin häneltä vietäisiin elämästä ruoka. Että hän pysyisi kyllä hengissä ja saisi tarvittavat ravintoaineet esim. pillereistä, mutta ei saisi syödä. Koska en aluksi kyennyt edes kävelemään kunnolla, arkisetkin askareet veivät aikaa ja välillä tuntui, etten pysty yhtään mihinkään. Turha koko ihminen. Kun nivellukko oli avattu ja pystyin kävelemään, yritin kuvata tunnetta ystävälleni jatkamalla vertausta ruosta: nyt hän saisi syödä sokerittomia kakkuja ja maustamatonta kanaa. Että ihan kivaa täysin ruoattoman ajan jälkeen ja tuntuu hyvältä jonkin aikaa, mutta kyllä sitä silti hyvin pian kaipaisi sokerikakkuja ja oikeaa ruokaa. Niin kuin itse kaipasin juoksulenkkejä, salitreeniä ja spinningiä.

                                                  

Muistan, että samaan aikaan pelotti ja ahdisti myös sen vuoksi, ettei tiennyt mistä kivut johtuivat, milloin pääsisi taas liikkumaan ja kenen asiantuntijan puoleen seuraavaksi kääntyisi. Jo pelkästään jatkuva kivun tunne söi energiaa ja vei mielialaa alas. Liikunnan avulla olin myös tottunut käsittelemään tunteitani: jos suututti, lähdin salille tai juoksemaan, jos suretti, lähdin metsälenkille ja jos stressasi, menin spinning-tunnille. Liikuntaan olin aina päässyt myös pakenemaan vielä hankalampien tunteiden käsittelyä. Joten kun liikunta yhtäkkiä uupui, en tiennyt mitä tehdä kaikille tunteilleni.

Jos ennen kerrytinkin kehooni liikaa kuormitusta liikkumalla stressaantuneella keholla, nyt en toisaalta osannut purkaa stressiä mitenkään. Kokonaisuudesta onkin vaikeaa ja ehkäpä tarpeetonta määritellä, mikä on muna ja mikä kana: ylikunto, kivut, mieliala, pelot ja stressi vaikuttavat kaikki toisiinsa. Joka tapauksessa arki oli yhtäkkiä hyvin erilaista. Ensin toki kokeilin kaikki mahdolliset liikuntalajit, mutta pikkuhiljaa aiemmin liikuntaan käyttämäni tunnit alkoivat täyttyä erilaisilla työhön liittyvillä asioilla tai kipuun liittyvillä tutkimuksilla ja hoidoilla. Ei siis kovin palauttavaa. Aloin mm. pitää ylimääräisiä koulutuksia työpäivien jälkeen tai jäin ylitöihin, kun ei ollut kiire treenaamaan. Ja kun suorittajaluonne vaatii tekemään aina kaiken niin hyvin kuin pystyy, oli vaikea olla ottamatta stressiä ylimääräisistä hommista. Lisäksi työhöni oli alkanut sisältyä uusia kuormitustekijöitä, jotka ymmärsin kunnolla vasta sairauslomalla.

Alkuvuodesta perhepiirissä oli monenlaisia vastoinkäymisiä, joita murehdin ja surin. Ja mainittakoon, että niin ihana ja tärkeä tehtävä kuin kaasona toiminen onkin, olin pian toiminut vuoden putkeen kaasona ensin yhdelle ja heti perään toiselle ystävälleni, missä myös riitti tehtävää ja mietittävää. Kun työni on luonteeltaan päätä ja tunteita kuormittavaa ja siihen lisätään päätä ja tunteita kuormittava vapaa-aika, niin arjesta muodostui aikamoinen psyykkinen lasti kannettavaksi. Ja mausteeksi soppaan heitettiin kaikki ne omat tunteet, joita yhtäkkiä jouduin eri tavalla kohtaamaan.

Lopulta tammikuun loppupuolella aivot olivat sellaisessa ylikuormitustilassa, etten osannut enää edes nukahtaa. Yöt menivät valvoessa tai nukkuen pienissä pätkissä. Tietenkään en tällöinkään osannut heti viheltää peliä poikki ja antaa itselleni riittävää aikaa palautumiseen, kuten unettomuutta koskevassa postauksessani kuvasin. Unettomuuden alettua hiljensin kyllä työtahtia ja yritin keventää vapaa-aikaakin, mutta se ei riittänyt kun kuormitus oli jo sen verran pitkällä. Henkisesti raskaan työn tekeminen vähillä yöunilla ei todellakaan auttanut palautumisessa vaan toi lisää ongelmia ja pahensi kuormitusta entisestään, mikä taas edelleen vaikeutti nukahtamista ja niin edelleen. Pian en jaksanut enää oikein tehdä kävelylenkkejäkään, mikä taas vaikeutti palautumista psyykkisestä kuormituksesta.

Vaikka siis samaan aikaan aloin toipua ylikunnosta fyysisesti, oli liikunnan vähentyminen ja sen korvanneet toiminnat johtaneet psyykkiseen ylikuormitukseen. En ajattele, että fyysistä ja psyykkistä ylirasitusta voi täysin erottaa toisistaan, mutta omalla kohdallani psyykkistä rasitusta alkoi kertyä liiaksi siinä kohtaa, kun fyysinen rasitus oli ylikunnon seurauksena minimissä ja siihen liittyvät tunteet maksimissa. Pitkään minun tuntenut ystäväni totesikin, että oli juuri minun tapaistani oppia niin fyysisten kuin psyykkistenkin voimavarojen rajat ylittämällä ne. No, kai ihminen oppii aina parhaiten kantapään kautta :D

Onneksi lopulta kuitenkin älysin pysähtyä ja antaa aikaa toipumiselle. Sairauslomalle jääminen ei ollut todellakaan helppoa ja olin pettynyt, kun unettomuus ei korjaantunutkaan kahdessa viikossa. Nyt ymmärrän, että se oli järjetön vaatimus, kun olin päästänyt tilanteen jo niin pitkälle. Eihän pää malta nukkua jos sillä on liikaa käsiteltävää. Lopulta uni alkoi korjaantua, kun mieli sai riittävästi lepoa, aikaa ja tilaa, ja kun sain kunnolla käsiteltyä niitä tunteita, jotka aiemmin olin työntänyt liikunnalla syrjään. Ja kun aloin taas nukkua, jaksoin aloittaa uudelleen rauhalliset kävelylenkit, pilateksen ja fysioterapiaharjoittelun, jotka olivat kokonaisvaltaisesti palauttavia ja lempeitä harjoituksia. Nyt olen vihdoin uskaltautunut kokeilemaan myös juoksemista pienissä pätkissä eikä se ole aiheuttanut kipua <3 Ja kuten ylikuntoon liittyen jo kirjoitin, olen huomannut monia merkkejä siitä, että kroppa alkaa olla palautunut liian liikunnan aiheuttamasta ylikunnosta. Se taas auttaa hurjasti psyykkisellä puolella. Haluan uskoa siihen, että vihdoin löytyy aito tasapaino psyykkisen ja fyysisen kuormituksen välillä.

Kaiken kaikkiaan viimeinen vuosi ja erityisesti viimeisin kuukausi on opettanut minulle paljon itsestäni ja omista rajoistani. On myös ollut aikaa pohtia tätä kuljettua matkaa sekä toisaalta laajemmin sitä mikä tukee omaa hyvinvointia. Liikunta on edelleen tärkeää eikä mikään voita sen tuomaa endorfiiniryöppyä täysin, mutta nykyään osaan jo nauttia myös muista asioista. Liikunta on nykyään valinta, ei tarve. Lisäksi ymmärrän paremmin todellisen levon ja ei-minkään-tekemisen merkityksen: se ei ole hyödytöntä vaan inhimillinen tarve ja hyvinvoinnin tärkeä osatekijä.

                      

En kannusta ketään menemään kantapään kautta mitä tulee omiin rajoihin, mutta jos sitä polkua on kuljettava, niin haluan kannustaa rämpimään niiden pahimpienkin ahdistusten läpi kohti uusia tapoja ja rajojen kunnioittamista. Oli tunteet sitten miten vahvoja tai epämukavia tahansa, ne ovat kuitenkin AINA ohimeneviä <3 Ja niillä on jokin viesti meille, jota kannattaa kuunnella.

Tunteet on kuin pilvet taivaalla: vaihtuvia, ohimeneviä ja havainnoitavia
*kuva: leenakaarina.blogspot.fi

Miten toivuin ylikunnosta?

On sinällään huvittavaa kirjoittaa siitä miten toivuin ylikunnosta, kun en edes tajunnut olevani ylikunnossa. Mutta vasta näin toivuttuani siitä olen ymmärtänyt, että siitä todella oli kyse. Liikunta oli minulle tärkein töistä irrottava tekijä, mutta valitettavasti kroppa ei kestänyt niin paljon kuin pää olisi vaatinut. Lähes päivittäinen raskas treeni jo valmiiksi stressaantuneella keholla sai aikaan ylirasitustilan, joka näin jälkikäteen ymmärrettynä oireili jo paljon ennen lopullista stoppia pienillä krempoilla, vatsan turvottelulla, päänsäryillä, ummetuksella, sykkeen kohoamisella  ja aineenvaihdunnan sekä hormonitoiminnan ongelmilla. Lopulta alkoi tulla myös yhä enemmän treenejä, joissa tuntui, että ”nyt ei oikein lähde” ja juoksulenkeillä tuntui usein siltä kuin olisi vasta edellisenä päivänä treenannut jalat, vaikka jalkatreenistä saattoi olla viikko. Palautumista ei siis selvästi enää tapahtunut. Liikunta oli kuitenkin edelleen parhaimmillaan niin huippua ja tyhjensi mukavasti päätä, että yksikin loistava treeni väliin sai aina jatkamaan. Ja jos treeni tuntui huonolta, luulin sen johtuvan vain jostain yksittäisestä syystä kuten huonosti nukutusta yöstä tai alkavasta flunssasta. Tai sitten ajattelin kuntoni huonontuneen ja ratkaisuna oli treenata lisää. Jep. Parempi ratkaisu olisi tietysti ollut juuri päinvastainen.

*kuva sivulta uskallainnostua.fi

Koska en tajunnut olevani ylikunnosta, ei siitä toipuminenkaan ole mikään täydellisesti ja suunnitellusti etenevä kuntoutusjakso (olisiko muutenkaan?) vaan täynnä yrityksiä, erehdyksiä ja epävarmuutta. Noin vuosi sitten kroppani todella pani stopin raskaalle liikunnalle, kun SI-nivel lukittui ja ylikuormittuneeseen tilaan mennyt hermosto oireili lisäksi epämääräisellä kivulla oikeassa reidessä ja joskus selässä tuntuvana kipuna. SI-nivelen lukko esti lähes kaiken liikunnan noin 3 kuukauden ajan ennen kuin se saatiin avattua kiropraktikolla. Tänä aikana kokeilin vesijuoksua, joogaa, kävelyä, yläkropan salitreeniä, uintia, pyöräilyä ja tanssia, mutta kaikki johtivat kivun merkittävään pahenemiseen. Kun lukko vihdoin saatiin avattua, pystyin taas kävelemään normaalisti, mutta hermoston ylirasituksesta johtuvat kivut estivät kaiken raskaamman treenaamisen sekä toisaalta myös pidemmän paikallaan olon. Kun sekä liikkuminen että istuminen sattuivat, olin välillä aika hermoraunio, kun en silloin vielä tiennyt mistä oli kyse. Työnikin vaatii paljon istumista, joten siinä oli aina ylimääräinen ongelma ratkaistavaksi, kun mietin miten tehdä työni mahdollisimman vähällä istumisella. Treeniohjelmani koostui yhtäkkiä kävelystä, sauvakävelystä, pilateksesta ja fysioterapiasta. Salilla treenasin paljon kehonpainolla, mutta jossain kohtaa alkoi salitreenaaminenkin tympiä, kun aina sai varoa tiettyjä liikkeitä ja olla jatkuvasti kuulolla siitä paheniko kipu. Treeni ei tuonut tällöin enää sellaista nautintoa kuin ennen.

Noin yhdeksän kuukautta kipujen alkamisen jälkeen päädyin vihdoin urheilufysioterapeutille (olin jo käynyt magneettikuvissa, kolmella fysioterapeutilla, fysiatrilla, kiropraktikolla, hierojalla, osteopaatilla ja kahdella ortopedillä), joka totesi jo mainitsemani hermoston ylirasitustilan sekä tiettyjä selkeitä lantion asentoon / askeltamiseen liittyviä virheasentoja, joita lähdettiin korjaamaan fysioterapialla. Lisäksi lepo ja kevyt liikunta jatkuivat tärkeänä osana kuntoutusta. Nyt noin vuosi kipujen alkamisesta alan huomata muutosta kehossani kokonaisvaltaisesti, en siis ainoastaan kivun osalta. Vuosi sitten en esimerkiksi hikoillut, vaikka treenasin Thaimaan lämmössä punteilla tai istuin saunassa löylyä heittäen. Olo oli vain tukala ja heikko, mutta hiki ei irronnut. Lisäksi kokeilin erilaisia pieniä ruokavaliomuutoksia vatsaoireiden ja ummetuksen vuoksi, mutta mikään ei auttanut. Nyt en vältä mitään ruoka-aineita (paitsi kiiviä!) enkä ole muuttanut oikeastaan mitään ruokavaliossani, mutta silti vatsani toimii moitteettomasti ja olo on hyvä. Tällä viikolla teki mieli tanssia ilosta, kun istuin saunassa ja hiki virtasi solkenaan. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla! <3 Mies aina valittaa, että on kurjaa hikoilla, mutta kyllä minä sanon, että on paljon kurjempaa olla hikoilematta! Se on niin tukalaa, että… Ja siihen päälle vatsan turvottelua ja ummetusta, niin ei ole kovin hehkeä fiilis :D

Nyt huomaan siis selvästi kehon alkaneen toimia normaalisti. Myös hormonitoiminta on alkanut palautumaan. Kaikkeen tähän meni aikaa noin vúosi, jonka aikana treenikalenteri koostui siis levosta ja hyvin kevyestä liikunnasta. En tehnyt kunnon sykettä nostattavaa treeniä kuin kahdesti koko vuoden aikana ja kuormittavan salitreenin jätin kokonaan pois noin 3 kuukautta sitten. Tärkeänä osana on myös riittävä ja säännöllinen syöminen :) Se tosin ei treeniaikana kovin pielessä ollutkaan, mutta heti jouduttuani lopettamaan treenit, ruokahalu väheni merkittävästi ja jälkikäteen ajateltuna söin aivan liian vähän, mikä hidasti palautumista. Voi olla, että olisin saavuttanut tämän toipumisen nopeammin jos olisin heti jättänyt kaikki raskaat treenit kokonaan pois, stressannut asiasta vähemmän ja syönyt enemmän. Mutta kun ei yhtään tiennyt mistä kipu johtui ja mitä tapahtui, niin ei voinut tietenkään myös tietää mikä auttaa. Ja onhan tässä kaikenlaista tullut vuoden aikana opittua tälläkin tavalla :)

Mun vinkkini ylikunnon merkeistä kärsivälle on reagoida välittömästi keventämällä liikuntaa merkittävästi pidemmäksi aikaa. Esimerkiksi viikon tauko salilta on vaan tekohengitystä eikä oikeasti riitä ylikunnosta toipumiseen. Tarvitaan runsaasti ihan vaan lepoa, metsäkävelyä ja joogaa/venyttelyä/pilatesta tai muuta ei-suorittavaa liikuntaa. Mittarit jätetään kotiin ja kuunnellaan itseä. Vielä parempi jos treenin keventämisen sijaan voi vaihtaa treenin ihan muuhun, kuten kokkailuun, neulomiseen, lukemiseen, ystävien tapaamiseen, saunomiseen tai muuhun itseä kiinnostavaan tai uuteen tekemiseen. Riippuu tietysti myös aina siitä miten pitkälle ylikunto on jo päässyt. :) Ja ylikuntoonhan ei tarvita edes kymmeniä tunteja treenejä viikossa vaan kokonaisuus ratkaisee: jos on paljon stressiä töistä ja muita kuormittavia asioita elämässä, muutamakin kova treeni viikossa pidemmän aikaa voi johtaa ylikuntoon. Stressaantunut keho kun kaipaa lempeää liikkumista, ei rääkkiä :) Levänneenä voi sitten revitellä menemään!

Ja ruokavalion puolella ylikunnosta toipumisessa auttavat tietysti herkulliset smoothiet, joista keho saa tarvittavia vitamiineja, hivenaineita ja energiaa helposti sulavassa muodossa ;) Niin ja silloin kun tekisi mieli treenaamaan, mutta keho sanoo, että täytyy levätä, voi treenin sijaan tehdä smoothien ja koristella sen :)

Nautitaan liikunnasta ilman ylimääräistä stressiä ja suorittamista! <3