Lapsettomuuden aiheuttamat tunteet

Kaikilla on oma polkunsa ja omat yksilölliset tunteensa. En väitä, että kuvailemani tunteet koskettavat kaikkia lapsettomuuden kokeneita saati sitten, että olisi olemassa oikeita tai vääriä tunteita. On vain tunteita. Ja tässä kuvaus siitä mitä tunteita lapsettomuus on herättänyt  minussa ja mitä niistä ajattelen.

Suru. Suru on perustunne, jota tutkimusten mukaan tunnetaan kaikkialla maapallolla kulttuurista riippumatta. Joidenkin tunneteorioiden mukaan suru on kehittynyt helpottamaan luopumista. Surun avulla pystyy siis luopumaan jostakin itselle tärkeästä. Suruun saattaa liittyä itkua, jonka avulla on mahdollista herättää myötätuntoa kanssaeläjissä ja saada lohtua ja tukea. Miksi lapseton kokee surua? Mistä lapseton luopuu, kun ei ole lasta, jonka olisi menettänyt? Ajattelen, että lapseton menettää jollakin tavalla sen toivotun lapsen joka kuukausi, kun menkat alkavat. Vaikka kyseessä ei olekaan "oikea" lapsi, kyseessä on oikea ja aito toive, josta joutuu joka kuukausi luopumaan. Se nostattaa surua. Onneksi surussa voi usein tukeutua puolisoon, ystäviin tai vertaistukeen, jolloin surua on helpompi käsitellä ja kestää. Suru on silti aina suru ja pitkittyessään raskas tunne kannettavaksi.

Viha. Suututtaa, ärsyttää, ketuttaa, raivostuttaa, ottaa päähän. Viha on niinikään perustunne ja se on kehittynyt, jotta ihminen voi puolustautua, kun häntä kohtaan hyökätään tai kohdellaan väärin. Viha voi olla myös eteenpäin vievä voima. Esimerkiksi teini-iässä tarvitaan vihaa, jotta voi päästää irti lapsuudesta ja vanhempien malleista ja luoda omaa identiteettiä ja elämää. Viha voi myös olla kimmoke vaihtaa huono työpaikka parempaan. Milloin lapseton kokee vihaa ja mitä se auttaa? Minä ainakin välillä sisuunnun vihasta, että hitto kyllä tässä elämässä on muutakin kuin perheen perustaminen ja minähän aion ottaa ilon irti tästä lapsettoman elämästä! Silloin viha on kaiketi terveessä käytössä. En kohdista sitä sisäänpäin itseeni, en vihaa kehoani, hormonitoimintaani tai itseäni. Tiedän, että moni lapseton jossain kohtaa vihaa sitä toimimatonta kehoa ja se on todella ymmärrettävää. Mutta se ei vie eteenpäin ennen kuin päästää irti itsensä vihaamisesta ja suuntaa sen energian muihin asioihin. Vihainen voi toki olla myös lääkärille ja vaihtaa parempaan jos tuntuu, ettei saa sitä hoitoa mitä tarvitsee. Mistä muusta tunteesta voisi saada yhtä paljon energiaa kuin vihasta?

Kateus. Kateutta pidetään usein jotenkin "myrkyllisenä" tai "huonona" tunteena. Miksi? Kateushan vain kertoo, että se mitä toisella on, on minulle tärkeää ja on jotakin sellaista mitä itsekin haluan. Siksi olen kateellinen. Olen kateellinen jos joku tulee raskaaksi tai synnyttää terveen vauvan. Mutta vaikka olen kateellinen, voin silti olla myös onnellinen toisen puolesta. Aluksi minuakin hävetti olla kateellinen, mutta nyt ajattelen kateuden niin, että mitä voimakkaampia kateuden tunteita koen, sitä tärkeämpi ja arvokkaampi se asia minulle on, josta olen kateellinen. Olen siis avoimesti ja täysillä kateellinen raskausvatsoista ja terveistä lapsista ja saan ollakin, ei se ole keneltäkään pois.

Pettymys. Yksinkertaisimmillaan pettymyksen tunnetta voisi ajatella niin, että jos yksilö haluaa asiaa x, mutta ei saa sitä tai saa asiaa y, hän on pettynyt. Lapseton haluaa tulla raskaaksi ja saada lapsen, mutta sitä ei hänelle suoda, joten ymmärrettävästi pettymys on joka kuukausittainen tunne. Joskus ei uskalla edes toivoa, jotta ei pettyisi. Pessimisti ei pety, sanotaan. Oma kokemus on kyllä se, että oli kuinka pessimisti tahansa, kyllä sitä joka kuukausi silti pettyy. Mutta toisaalta ajattelen niin, että pettymys on vain kääntöpuoli tai peilikuva sille, mitä kovasti toivoo. Pettymys on myös väistämätön osa elämää, oli lapseton tai ei. Jokainen pettymys on uusi mahdollisuus opetella käsittelemään vastoinkäymisiä ja vaikeita tunteita.

Pelko. Pelko on myös perustunne, jota tunnetaan kaikkialla. Pelko on tietysti kehittynyt suojelemaan ihmistä, varmistamaan eloonjäämisen. On tärkeää pelätä sitä, mikä uhkaa elämää. Lapseton ei toki ole kuolemassa, mutta pelkää elämää lopullisesti lapsettomana. Tai pelkää rankempia lapsettomuushoitoja. Pelkää, miten jaksaa niitä vai jaksaako. Mitä pidempään lapsettomuus kestää, sitä lähemmäksi nousee pelko siitä tulenko ikinä raskaaksi tai saanko ikinä lasta? Tähän pelkoon eivät auta kepeät "kyllä se vielä onnistuu", "kohta on teidän vuoro" tai pahin "älä pelkää turhia". Jos pelottaa, niin pelottaa ja pelko on aina jostain näkökulmasta katsottuna aiheellinen. Kukaan ei voi luvata, että toinen tulee raskaaksi tai saa lapsen. Siksi lapsettomuutta saa pelätä.

Häpeä. Ehkä yleisesti ottaen vaikein ja tuskallisin tunne. Se tunne, joka tuntuu valuvan aaltona läpi koko kehon, tekee mieli painaa pää alas ja vajota maan alle. Eihän lapsettoman tarvitsisi hävetä vai kuinka? Mutta silti hävettää. Miksen onnistu jossain minkä pitäisi olla maailman luonnollisin asia? Mitä muut ihmiset ajattelevat minusta tai meistä? Miksi epäonnistun kuukausi toisensa perään? Olenko huonompi kuin muut? Tuntuu, että häpeä ei lievene kuin häpeämällä ja menemällä kohti sitä mikä hävettää. Jokainen saa itse päättää miten avoimesti haluaa kertoa lapsettomuudesta ja mikä tuntuu juuri itseltä hyvältä, mutta omalla kohdalla avoimuus on ollut paras lääke häpeään. Kukaan ei tuomitsekaan eikä sääli tai jätä ulkopuolelle. Ihmiset ymmärtää ja tukee. Häpeä lievenee.

Toivo. Ja sitten kuitenkin on aina se toivo. Kutkuttava, haaveileva, ihana toivo. Että entä jos juuri tämä kierto on se kierto? Toivo sisältää niin paljon ihania haaveita, mielikuvia, positiivista fiilistä. Vaikka raskaus olisi miten epätodennäköinen tahansa, jostain se toivo aina hiipii mieleen. Jos sittenkin? Jossain kohtaa pelkäsin toivoa, koska pelkäsin pettymystä. Mutta nyt haluan uida siinä toivossa aina kun se herää. Se tuo hyvää mieltä, vähentää stressiä ja parantaa mielialaa. Olisiko edes elämää jos ei olisi toivoa?

Unettomuus ei ole ikuista

Niin sitä on yhtäkkiä vierähtänyt puoli vuotta viimeisestä blogitekstistä. Puolessa vuodessa on ehditty kunnolla sopeutua uuteen asuinpaikkaan ja unettomuuskin alkaa olla aika lailla voitettu. Tottakai edelleen olen herkkä reagoimaan stressiin ja jännitykseen yöunen häiriöille, mutta unettomuus ei enää ole jatkuvaa tai normaalielämää merkittävästi häiritsevää. Se on yksi syy, miksi halusin kirjoittaa tämän tekstin: haluan kertoa, että unettomuudesta VOI SELVITÄ. Eikä ainoastaan selvitä, vaan unettomuudesta voi myös oppia ja siitä voi jopa olla kiitollinen. Kyllä, luit oikein, olla kiitollinen. Ei silloin, kun unettomuus vaivaa (ei todellakaan!) vaan myöhemmin. Kun se kaikki on ohi, kun taas nukut ja kun voit katsoa kaikkea kokemaasi levänneenä ja erilaisesta perspektiivistä. Uskon, että jokaisella unettomalla on oma tarinansa ja omat syynsä unettomuuden taustalla. Yhtä lailla jokaisella unettomalla on myös oma polkunsa pois unettomuudesta. Vaikka tässä kerron omaa polkuani, älä lue sitä ohjeena, neuvona tai sääntönä. Älä vaadi itseäsi tekemään juuri niin kuin minä tai toipumaan unettomuudesta samaa tahtia. Toivon, että luet kertomuksen mieluummin eräänä selviytymistarinana ja toivoa tuovana kertomuksena. Haluan, että uskot voivasi vielä nukkua ja olla ystävä unettomuutesi kanssa. Koska minäkin voin, sinäkin voit <3 Jos et itse kärsi unettomuudesta, ehkä tarina voi auttaa sinua ymmärtämään sitä ystävää, työtoveria tai puolisoa, joka siitä kärsii.

Unettomuus on mielestäni salakavala kaveri, sillä se tulee usein pikkuhiljaa. Ensin se tulee vieraaksi aamuyön tunteina silloin tällöin, sitten se tulee vähän useammin, viipyy vähän pidempään, on taas hetken poissa ja palaa uudestaan. Yhtäkkiä se voikin ilmestyä myös illalla, jo nukkumaan mennessä ja kadota keskiyöllä, mutta tulla taas esiin aamuyöllä. Siinä ei välttämättä tunnu olevan mitään järkeä. Miksi en nuku? Miksi muut nukkuvat ja minä en? Mitä tein väärin? Miten jaksan huomenna jos en nuku? Unettomuus tuottaa mieleen monia kysymyksiä. Usein kysymykset ovat sellaisia, jotka tuovat mieleen huolta, pelkoa, häpeää ja ahdistusta. Ja mikä ruokkiikaan unettomuutta paremmin kuin huolet ja ahdistus. Unettomuus on myös siitä kiero vieras, että luulisi väsymyksen pitävän unettomuuden loitolla, mutta ei. Mitä väsyneempi, sitä vaikeampi voi olla nukahtaa. Pienten lasten vanhemmat tietävät, että yliväsyneitä lapsia on vaikea saada nukahtamaan. Väsyneenä aivot nimittäin huolehtivat, stressaavat ja ahdistuvat herkemmin, sydän voi hakata ja kortisolitaso nousee. Koko keho käy kierroksilla. Ja tämä kaikki vie unen yhä kauemmas. Väsyt yhä enemmän, kierrokset kehossa kovenevat ja uni karkaa taas kauemmas. Kierre on valmis.

Unettomuudesta kärsivillä on usein taipumus pyrkiä hallitsemaan asioita ja toimimaan oikein. Unta ei kuitenkaan voi hallita. Unta ei voi optimoida ja suorittaa. Unettomuudesta kärsivä saattaa etsiä kaikenlaisia ohjeita ja neuvoja, kokeilla niitä yksi toisensa jälkeen, pettyä ja ahdistua, kun ne eivät toimi. Netti on pullollaan erilaisia ohjeita ja unen tärkeydestä uutisoidaan lähes joka viikko. On hienoa, että ihmisiä kehotetaan pitämään huolta itsestään ja ottamaan aikaa unelle, mutta unettomuudesta kärsivälle nämä kaikki unen tärkeyttä korostavat tekstit ja ohjeet ovat omiaan lisäämään ahdistusta ja pelkoa. Ja sitä kautta vaikeuttamaan nukkumista. Hyvin harvoin unettomuuden taustalla on jokin yksittäinen asia, kuten liian korkea lämpötila makuuhuoneessa tai vääränlainen iltapala. Yleensä unettomuuden taustalla on monia toisiinsa vaikuttavia tekijöitä ja unettomuus on kehittynyt pikkuhiljaa. Pääosin on kuitenkin niin, että ihminen ei nuku jos aivot tulkitsevat, että on pysyttävä hereillä jonkin mahdollisen uhan vuoksi. Tämä mekanismi on kehittynyt suojelemaan ihmistä ja valvomaan tai nukkumaan kevyesti epävarmoissa ja vaarallisissa olosuhteissa, jotta vaarat eivät pääse yllättämään kesken unien. Yleensä unettomuudesta kärsivän keho voi olla erityisen herkkä reagoimaan mahdollisiin uhkiin. Uneton on se ihminen, joka entisaikoina olisi laitettu kipinävahtiin. Nykyaikana uhka voi olla mikä tahansa huoli, elämänmuutos, itselle sopimaton elämänrytmi, parisuhdekriisi, stressaava työ jne.  Uneton ei siis ole turha, vääränlainen ja heikko ihminen. Uneton on usein herkkä ja tarkasti havainnoiva, hän saattaa helposti huomata tunnelmia, muiden ihmisten tunteita ja sanomattomia asioita. Aivot voivat olla jatkuvasti virittyneet havainnoimaan ympäristöä ja niitä voi olla vaikea saa off-asentoon, lepäämään ja nukkumaan. Unettomuus tuokin esiin tärkeän kysymyksen: mikä saa juuri minut rentoutumaan, nauttimaan ja keskittymään hetkeen? Mikä saa oloni turvalliseksi ja hyväksi? Onko arjessani riittävästi lepohetkiä, hetkiä jolloin vain olen tai jolloin olen täysin rentoutunut? Vai onko arki jatkuvaa menemistä, vuorovaikutusta, tekemistä, ongelmanratkaisua ja suorittamista?

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, minun kohdallani unettomuus otti kunnolla vallan siinä vaiheessa, kun olin kärsinyt mm. ylikunnon aiheuttamista epämääräisistä kivuista ja niihin liittyvistä huolista vuoden ajan.Vaikka kehoni oli fyysisesti saanut lepoa kipujen vuoksi, pää oli tuonna vuonna täynnä huolia ja murheita, kun kivun syy ei ollut selvillä eikä päässyt harrastamaan liikuntaa (voit lukea tästä lisää tekstistä "Miten selvisin ylikunnosta?") Ei ihme, että aivot olivat lopulta sellaisessa hälytystilassa, etten nukkunut ollenkaan. Kesti pitkään ennen kuin keho ja mieli rauhoittuivat ja uskoivat, ettei ole mitään hätää. Että on turvallista nukkua. Uskon, että tähän meni niin pitkään juuri sen vuoksi, että unettomuus itsessään nostaa kehon stressitasoa, jolloin nukkuminen vaikeutuu entisestään. Tarvitsin pidemmän sairausloman, jolloin keskityin vain rauhoittumiseen ja palautumiseen. Tämän jälkeenkin tarvitsin pitkään osa-aikatyötä, jotta kehon kierrokset rauhoittuivat. Unettomuuden vuoksi liikunta jatkui edelleen pelkkänä kävelynä ja joogana hyvin pitkään. Vieläkin liikun pääosin kevyesti ja raskaamman treenin teen maksimissaan kahdesti viikossa, yleensä vain kerran. Ja pikkuhiljaa keho on alkanut rauhoittua ja nukkua.

Mielen rauhoittumiseen ja unettomuuden väistymiseen on mennyt aikaa yli vuosi. Vuoden aikana olen kokeillut vaikka minkälaista muutosta ja kikkakolmosta nukkumisen tueksi, myös erilaisia lääkkeitä. Aluksi mikään lääke ei auttanut, koska mikään lääke ei voinut poistaa huolia eikä laskea kehon kierroksia välittömästi. Kun elämä ja mieli rauhoittuivat, myös lääkkeistä pystyi saamaan lisäapua. Ja tässä tarkoitan pientä annosta mielialalääkettä, en varsinaisia unilääkkeitä, jotka pitkään käytettynä voivat vain pahentaa unettomuutta. Jos vaikeassa unettomuudessa kuitenkin turvaudut lääkkeeseen, älä syyllistä siitä itseäsi ja huolehdi asiasta, vaan ota lääke rauhallisin mielin ja luota siihen, että vielä jonain päivänä nukut ilman lääkettä. Usein myös selviät päivästäsi, vaikka olisit nukkunut vähän. Luota kehoosi ja mieleesi, se on tehty selviytymään ja korjaamaan itse itseään. Sitä ei tarvitse kontrolloida ja ohjailla, vain kuunnella.

Jos kärsit unettomuudesta, älä odota ratkaisua ja muutosta heti. Anna itsellesi aikaa. Vaikka unettomuus huolettaa, yritä pysyä rauhallisena. Neuvojen ja ohjeiden sijaan voit tunnustella mikä tuntuu juuri sinusta hyvältä, juuri nyt. Mitä vähemmän ajatuksissa vilisee sanoisi ”pitäisi”, ”täytyisi”, ”nyt kuuluu tehdä näin”, sen parempi. Mitä myötätuntoisemmin suhtaudut itseesi ja uneesi, sen paremmin kehosi rauhoittuu ja kutsuu unta. Kun nukut huonosti, ole extrakiltti itsellesi ja tee vain välttämättömin.

Niin ja se kiitollisuus. Miksi olen kiitollinen niin hirveälle peikolle kuin unettomuus? Unettomuudelle, joka saa sydämen hakkaamaan, vie hetkeksi työkyvyn kokonaan, saa päivät ja yöt tuntumaan pitkiltä ja sumuisilta, pysäyttää arjen ja huolettaa?  Omalla kohdallani unettomuus auttoi minua pysähtymään. Unettomuus auttoi kohtaamaan kaikki hankalatkin tunteet ja käsittelemään ne. Unettomuus auttoi kysymään ja etsimään vastausta kysymykseen, mikä tekee juuri minut onnelliseksi. Mitä juuri minä toivon elämältä, mikä tuntuu juuri minusta hyvältä? Unettomuus auttoi myös hyväksymään, että olen riittävä juuri tällaisena kuin olen. Olen riittävä ja arvokas myös silloin kun olen väsynyt ja kiukkuinen. Aina ei tarvitse olla energinen ja tehokas ollakseen arvokas. Unettomuus auttoi hyväksymään oman inhimillisyyden. Nykyään olen kiitollisempi ihan tavallisista päivistä, pienistä asioista. En syyllistä tai vaadi itseltäni kohtuuttomasti. Ja jos nukun huonosti, tiedän, että parempi yö tulee vielä. Se tulee aina.

Kauniita unia! <3

p.s. Huomasit ehkä, että blogiin on ilmestynyt tähän asti läpikäydyt lapsettomuustutkimukset ja -hoidot. Kirjoittelen aiheesta lisää myöhemmin :)

Muutoksen kyydissä

Jopas on nopeasti vierähtänyt kuukausi. Tässä välissä olen ehtinyt muuttaa kaupungista toiseen, tehdä reissun Tallinnaan ja palata sairauslomalta töihin. Se on tarkoittanut samalla blogihiljaisuutta, kun aika ja energia ei ole riittänyt ihan kaikkeen. Tai oikeastaan se ei ole ihan koko totuus. Olisi ollut aikaa kirjoittaa blogia, mutta jostain syystä ei ole ollut samanlaista tarvetta tai halua kuin aiemmin. Kai se vaan niin on, että syvimmissä vesissä syntyy parhaat oivallukset ja tekstit, tasaisemmassa kyydissä ei löydä mitään kirjoitettavaa.

Hiljaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö olisin kokonaan ollut pohtimatta ja tuntematta. Olen pohtinut paljonkin sitä mitä jaksan, mihin pystyn ja miten jouduttaa palautumista. Kunnes tajusin, ettei sitä tarvitse jouduttaa. Eikä tarvitse tietää etukäteen miten kauan siinä menee, että uni on täysin normaalia ja voimat palautuneet. Kaikki tapahtuu aikanaan ja parasta mitä voin tehdä, on luopua turhasta murehtimisesta ja kontrollista.

Pitkään odotin, että kunhan vaan elämä palautuisi takaisin normaaliksi. Kunhan vaan nukkuisin ja jaksaisin, urheilisin ja kävisin töissä. Kunhan vaan kaikki olisi kuten ennen. Sitten ymmärsin, ettei elämä tule enää olemaan kuten ennen. Mutta se voi silti olla hyvää. Se voi olla parempaa. Aiemman elämän kuviot, kaavat ja toimintamallit toimivat siihen elämäntilanteeseen niin pitkälle kuin toimivat, mutta ylikunto ja unettomuus viestittivät siitä, että jonkin täytyy muuttua. Että ei riitä, että vain pystähtyy hetkeksi kohtaamaan ne tunteet, joita ei ole aiemmin kohdannut ja ottaa aikaa levolle ja palautumiselle, vaan muutoksia tehdään joka päivä. Ja rakennetaan uutta vanhan tilalle. Se ottaa aikaa sen minkä ottaa, mutta turhinta on odotella asioiden palautuvan ennalleen. Kun se "ennalleen" ei enää toimi. 

Uuden opettelua ruudun tällä puolella siis päivästä toiseen - melko konkreettisestikin uudesta asuinpaikasta johtuen! Välillä harppaus eteenpäin ja heti perään kaksi askelta taaksepäin, mutta liikkeessä ollaan ;)

Smoothieohjeita tulossa kunhan blenderi löytää paikkansa uudessa asunnossa!

Ojasta allikkoon - ja ylös!

Olen aiemmin kirjoittanut unettomuudesta ja ylikunnosta, jotka molemmat pakottivat etsimään uusia keinoja palautumiseen ja itsestä huolehtimiseen. Unettomuuteni ei kuitenkaan ollut osa ylikuntoa vaan alkoi todenteolla vaivata vasta, kun olin jo lähes toipunut ylikunnosta. Ajattelinkin hieman avata miten nämä asiat kuitenkin liittyvät toisiinsa ja miten monimutkainen kokonaisuus ihminen onkaan. :)

*kuva: ruoka.net

Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessani, liikunta on jo vuosia ollut mulle tärkein keino irrottautua töistä, opinnoista tai muusta arjen stressistä sekä kokea endorfiiniryöppyjen tuomaa nautintoa. Liika on kuitenkin liikaa ja kun en älynnyt kuunnella kehoni viestejä ylikunnosta, kroppa pisti todella stopin liikkumiselle kipujen ja nivellukkojen muodossa. Aluksi elämä ilman liikuntaa tuntui tyhjältä ja turhalta: mikään ei tuonut samaa nautintoa, ei sitä huikeaa fiilistä minkä liikunnasta sai. Oikeastaan mikään ei tuntunut miltään ja jopa syöminen tuntui välillä turhalta, kun ei ollut enää sitä samaa ruokahalua ja nälkää kuin ennen. Kaikki oli vähän tylsää. Yritin selittää liikuntaa vihaavalle ystävälleni (joka rakastaa ruokaa), että se olisi sama kuin häneltä vietäisiin elämästä ruoka. Että hän pysyisi kyllä hengissä ja saisi tarvittavat ravintoaineet esim. pillereistä, mutta ei saisi syödä. Koska en aluksi kyennyt edes kävelemään kunnolla, arkisetkin askareet veivät aikaa ja välillä tuntui, etten pysty yhtään mihinkään. Turha koko ihminen. Kun nivellukko oli avattu ja pystyin kävelemään, yritin kuvata tunnetta ystävälleni jatkamalla vertausta ruosta: nyt hän saisi syödä sokerittomia kakkuja ja maustamatonta kanaa. Että ihan kivaa täysin ruoattoman ajan jälkeen ja tuntuu hyvältä jonkin aikaa, mutta kyllä sitä silti hyvin pian kaipaisi sokerikakkuja ja oikeaa ruokaa. Niin kuin itse kaipasin juoksulenkkejä, salitreeniä ja spinningiä.

                                                  

Muistan, että samaan aikaan pelotti ja ahdisti myös sen vuoksi, ettei tiennyt mistä kivut johtuivat, milloin pääsisi taas liikkumaan ja kenen asiantuntijan puoleen seuraavaksi kääntyisi. Jo pelkästään jatkuva kivun tunne söi energiaa ja vei mielialaa alas. Liikunnan avulla olin myös tottunut käsittelemään tunteitani: jos suututti, lähdin salille tai juoksemaan, jos suretti, lähdin metsälenkille ja jos stressasi, menin spinning-tunnille. Liikuntaan olin aina päässyt myös pakenemaan vielä hankalampien tunteiden käsittelyä. Joten kun liikunta yhtäkkiä uupui, en tiennyt mitä tehdä kaikille tunteilleni.

Jos ennen kerrytinkin kehooni liikaa kuormitusta liikkumalla stressaantuneella keholla, nyt en toisaalta osannut purkaa stressiä mitenkään. Kokonaisuudesta onkin vaikeaa ja ehkäpä tarpeetonta määritellä, mikä on muna ja mikä kana: ylikunto, kivut, mieliala, pelot ja stressi vaikuttavat kaikki toisiinsa. Joka tapauksessa arki oli yhtäkkiä hyvin erilaista. Ensin toki kokeilin kaikki mahdolliset liikuntalajit, mutta pikkuhiljaa aiemmin liikuntaan käyttämäni tunnit alkoivat täyttyä erilaisilla työhön liittyvillä asioilla tai kipuun liittyvillä tutkimuksilla ja hoidoilla. Ei siis kovin palauttavaa. Aloin mm. pitää ylimääräisiä koulutuksia työpäivien jälkeen tai jäin ylitöihin, kun ei ollut kiire treenaamaan. Ja kun suorittajaluonne vaatii tekemään aina kaiken niin hyvin kuin pystyy, oli vaikea olla ottamatta stressiä ylimääräisistä hommista. Lisäksi työhöni oli alkanut sisältyä uusia kuormitustekijöitä, jotka ymmärsin kunnolla vasta sairauslomalla.

Alkuvuodesta perhepiirissä oli monenlaisia vastoinkäymisiä, joita murehdin ja surin. Ja mainittakoon, että niin ihana ja tärkeä tehtävä kuin kaasona toiminen onkin, olin pian toiminut vuoden putkeen kaasona ensin yhdelle ja heti perään toiselle ystävälleni, missä myös riitti tehtävää ja mietittävää. Kun työni on luonteeltaan päätä ja tunteita kuormittavaa ja siihen lisätään päätä ja tunteita kuormittava vapaa-aika, niin arjesta muodostui aikamoinen psyykkinen lasti kannettavaksi. Ja mausteeksi soppaan heitettiin kaikki ne omat tunteet, joita yhtäkkiä jouduin eri tavalla kohtaamaan.

Lopulta tammikuun loppupuolella aivot olivat sellaisessa ylikuormitustilassa, etten osannut enää edes nukahtaa. Yöt menivät valvoessa tai nukkuen pienissä pätkissä. Tietenkään en tällöinkään osannut heti viheltää peliä poikki ja antaa itselleni riittävää aikaa palautumiseen, kuten unettomuutta koskevassa postauksessani kuvasin. Unettomuuden alettua hiljensin kyllä työtahtia ja yritin keventää vapaa-aikaakin, mutta se ei riittänyt kun kuormitus oli jo sen verran pitkällä. Henkisesti raskaan työn tekeminen vähillä yöunilla ei todellakaan auttanut palautumisessa vaan toi lisää ongelmia ja pahensi kuormitusta entisestään, mikä taas edelleen vaikeutti nukahtamista ja niin edelleen. Pian en jaksanut enää oikein tehdä kävelylenkkejäkään, mikä taas vaikeutti palautumista psyykkisestä kuormituksesta.

Vaikka siis samaan aikaan aloin toipua ylikunnosta fyysisesti, oli liikunnan vähentyminen ja sen korvanneet toiminnat johtaneet psyykkiseen ylikuormitukseen. En ajattele, että fyysistä ja psyykkistä ylirasitusta voi täysin erottaa toisistaan, mutta omalla kohdallani psyykkistä rasitusta alkoi kertyä liiaksi siinä kohtaa, kun fyysinen rasitus oli ylikunnon seurauksena minimissä ja siihen liittyvät tunteet maksimissa. Pitkään minun tuntenut ystäväni totesikin, että oli juuri minun tapaistani oppia niin fyysisten kuin psyykkistenkin voimavarojen rajat ylittämällä ne. No, kai ihminen oppii aina parhaiten kantapään kautta :D

Onneksi lopulta kuitenkin älysin pysähtyä ja antaa aikaa toipumiselle. Sairauslomalle jääminen ei ollut todellakaan helppoa ja olin pettynyt, kun unettomuus ei korjaantunutkaan kahdessa viikossa. Nyt ymmärrän, että se oli järjetön vaatimus, kun olin päästänyt tilanteen jo niin pitkälle. Eihän pää malta nukkua jos sillä on liikaa käsiteltävää. Lopulta uni alkoi korjaantua, kun mieli sai riittävästi lepoa, aikaa ja tilaa, ja kun sain kunnolla käsiteltyä niitä tunteita, jotka aiemmin olin työntänyt liikunnalla syrjään. Ja kun aloin taas nukkua, jaksoin aloittaa uudelleen rauhalliset kävelylenkit, pilateksen ja fysioterapiaharjoittelun, jotka olivat kokonaisvaltaisesti palauttavia ja lempeitä harjoituksia. Nyt olen vihdoin uskaltautunut kokeilemaan myös juoksemista pienissä pätkissä eikä se ole aiheuttanut kipua <3 Ja kuten ylikuntoon liittyen jo kirjoitin, olen huomannut monia merkkejä siitä, että kroppa alkaa olla palautunut liian liikunnan aiheuttamasta ylikunnosta. Se taas auttaa hurjasti psyykkisellä puolella. Haluan uskoa siihen, että vihdoin löytyy aito tasapaino psyykkisen ja fyysisen kuormituksen välillä.

Kaiken kaikkiaan viimeinen vuosi ja erityisesti viimeisin kuukausi on opettanut minulle paljon itsestäni ja omista rajoistani. On myös ollut aikaa pohtia tätä kuljettua matkaa sekä toisaalta laajemmin sitä mikä tukee omaa hyvinvointia. Liikunta on edelleen tärkeää eikä mikään voita sen tuomaa endorfiiniryöppyä täysin, mutta nykyään osaan jo nauttia myös muista asioista. Liikunta on nykyään valinta, ei tarve. Lisäksi ymmärrän paremmin todellisen levon ja ei-minkään-tekemisen merkityksen: se ei ole hyödytöntä vaan inhimillinen tarve ja hyvinvoinnin tärkeä osatekijä.

                      

En kannusta ketään menemään kantapään kautta mitä tulee omiin rajoihin, mutta jos sitä polkua on kuljettava, niin haluan kannustaa rämpimään niiden pahimpienkin ahdistusten läpi kohti uusia tapoja ja rajojen kunnioittamista. Oli tunteet sitten miten vahvoja tai epämukavia tahansa, ne ovat kuitenkin AINA ohimeneviä <3 Ja niillä on jokin viesti meille, jota kannattaa kuunnella.

Tunteet on kuin pilvet taivaalla: vaihtuvia, ohimeneviä ja havainnoitavia
*kuva: leenakaarina.blogspot.fi

Miten toivuin ylikunnosta?

On sinällään huvittavaa kirjoittaa siitä miten toivuin ylikunnosta, kun en edes tajunnut olevani ylikunnossa. Mutta vasta näin toivuttuani siitä olen ymmärtänyt, että siitä todella oli kyse. Liikunta oli minulle tärkein töistä irrottava tekijä, mutta valitettavasti kroppa ei kestänyt niin paljon kuin pää olisi vaatinut. Lähes päivittäinen raskas treeni jo valmiiksi stressaantuneella keholla sai aikaan ylirasitustilan, joka näin jälkikäteen ymmärrettynä oireili jo paljon ennen lopullista stoppia pienillä krempoilla, vatsan turvottelulla, päänsäryillä, ummetuksella, sykkeen kohoamisella  ja aineenvaihdunnan sekä hormonitoiminnan ongelmilla. Lopulta alkoi tulla myös yhä enemmän treenejä, joissa tuntui, että ”nyt ei oikein lähde” ja juoksulenkeillä tuntui usein siltä kuin olisi vasta edellisenä päivänä treenannut jalat, vaikka jalkatreenistä saattoi olla viikko. Palautumista ei siis selvästi enää tapahtunut. Liikunta oli kuitenkin edelleen parhaimmillaan niin huippua ja tyhjensi mukavasti päätä, että yksikin loistava treeni väliin sai aina jatkamaan. Ja jos treeni tuntui huonolta, luulin sen johtuvan vain jostain yksittäisestä syystä kuten huonosti nukutusta yöstä tai alkavasta flunssasta. Tai sitten ajattelin kuntoni huonontuneen ja ratkaisuna oli treenata lisää. Jep. Parempi ratkaisu olisi tietysti ollut juuri päinvastainen.

*kuva sivulta uskallainnostua.fi

Koska en tajunnut olevani ylikunnosta, ei siitä toipuminenkaan ole mikään täydellisesti ja suunnitellusti etenevä kuntoutusjakso (olisiko muutenkaan?) vaan täynnä yrityksiä, erehdyksiä ja epävarmuutta. Noin vuosi sitten kroppani todella pani stopin raskaalle liikunnalle, kun SI-nivel lukittui ja ylikuormittuneeseen tilaan mennyt hermosto oireili lisäksi epämääräisellä kivulla oikeassa reidessä ja joskus selässä tuntuvana kipuna. SI-nivelen lukko esti lähes kaiken liikunnan noin 3 kuukauden ajan ennen kuin se saatiin avattua kiropraktikolla. Tänä aikana kokeilin vesijuoksua, joogaa, kävelyä, yläkropan salitreeniä, uintia, pyöräilyä ja tanssia, mutta kaikki johtivat kivun merkittävään pahenemiseen. Kun lukko vihdoin saatiin avattua, pystyin taas kävelemään normaalisti, mutta hermoston ylirasituksesta johtuvat kivut estivät kaiken raskaamman treenaamisen sekä toisaalta myös pidemmän paikallaan olon. Kun sekä liikkuminen että istuminen sattuivat, olin välillä aika hermoraunio, kun en silloin vielä tiennyt mistä oli kyse. Työnikin vaatii paljon istumista, joten siinä oli aina ylimääräinen ongelma ratkaistavaksi, kun mietin miten tehdä työni mahdollisimman vähällä istumisella. Treeniohjelmani koostui yhtäkkiä kävelystä, sauvakävelystä, pilateksesta ja fysioterapiasta. Salilla treenasin paljon kehonpainolla, mutta jossain kohtaa alkoi salitreenaaminenkin tympiä, kun aina sai varoa tiettyjä liikkeitä ja olla jatkuvasti kuulolla siitä paheniko kipu. Treeni ei tuonut tällöin enää sellaista nautintoa kuin ennen.

Noin yhdeksän kuukautta kipujen alkamisen jälkeen päädyin vihdoin urheilufysioterapeutille (olin jo käynyt magneettikuvissa, kolmella fysioterapeutilla, fysiatrilla, kiropraktikolla, hierojalla, osteopaatilla ja kahdella ortopedillä), joka totesi jo mainitsemani hermoston ylirasitustilan sekä tiettyjä selkeitä lantion asentoon / askeltamiseen liittyviä virheasentoja, joita lähdettiin korjaamaan fysioterapialla. Lisäksi lepo ja kevyt liikunta jatkuivat tärkeänä osana kuntoutusta. Nyt noin vuosi kipujen alkamisesta alan huomata muutosta kehossani kokonaisvaltaisesti, en siis ainoastaan kivun osalta. Vuosi sitten en esimerkiksi hikoillut, vaikka treenasin Thaimaan lämmössä punteilla tai istuin saunassa löylyä heittäen. Olo oli vain tukala ja heikko, mutta hiki ei irronnut. Lisäksi kokeilin erilaisia pieniä ruokavaliomuutoksia vatsaoireiden ja ummetuksen vuoksi, mutta mikään ei auttanut. Nyt en vältä mitään ruoka-aineita (paitsi kiiviä!) enkä ole muuttanut oikeastaan mitään ruokavaliossani, mutta silti vatsani toimii moitteettomasti ja olo on hyvä. Tällä viikolla teki mieli tanssia ilosta, kun istuin saunassa ja hiki virtasi solkenaan. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla! <3 Mies aina valittaa, että on kurjaa hikoilla, mutta kyllä minä sanon, että on paljon kurjempaa olla hikoilematta! Se on niin tukalaa, että… Ja siihen päälle vatsan turvottelua ja ummetusta, niin ei ole kovin hehkeä fiilis :D

Nyt huomaan siis selvästi kehon alkaneen toimia normaalisti. Myös hormonitoiminta on alkanut palautumaan. Kaikkeen tähän meni aikaa noin vúosi, jonka aikana treenikalenteri koostui siis levosta ja hyvin kevyestä liikunnasta. En tehnyt kunnon sykettä nostattavaa treeniä kuin kahdesti koko vuoden aikana ja kuormittavan salitreenin jätin kokonaan pois noin 3 kuukautta sitten. Tärkeänä osana on myös riittävä ja säännöllinen syöminen :) Se tosin ei treeniaikana kovin pielessä ollutkaan, mutta heti jouduttuani lopettamaan treenit, ruokahalu väheni merkittävästi ja jälkikäteen ajateltuna söin aivan liian vähän, mikä hidasti palautumista. Voi olla, että olisin saavuttanut tämän toipumisen nopeammin jos olisin heti jättänyt kaikki raskaat treenit kokonaan pois, stressannut asiasta vähemmän ja syönyt enemmän. Mutta kun ei yhtään tiennyt mistä kipu johtui ja mitä tapahtui, niin ei voinut tietenkään myös tietää mikä auttaa. Ja onhan tässä kaikenlaista tullut vuoden aikana opittua tälläkin tavalla :)

Mun vinkkini ylikunnon merkeistä kärsivälle on reagoida välittömästi keventämällä liikuntaa merkittävästi pidemmäksi aikaa. Esimerkiksi viikon tauko salilta on vaan tekohengitystä eikä oikeasti riitä ylikunnosta toipumiseen. Tarvitaan runsaasti ihan vaan lepoa, metsäkävelyä ja joogaa/venyttelyä/pilatesta tai muuta ei-suorittavaa liikuntaa. Mittarit jätetään kotiin ja kuunnellaan itseä. Vielä parempi jos treenin keventämisen sijaan voi vaihtaa treenin ihan muuhun, kuten kokkailuun, neulomiseen, lukemiseen, ystävien tapaamiseen, saunomiseen tai muuhun itseä kiinnostavaan tai uuteen tekemiseen. Riippuu tietysti myös aina siitä miten pitkälle ylikunto on jo päässyt. :) Ja ylikuntoonhan ei tarvita edes kymmeniä tunteja treenejä viikossa vaan kokonaisuus ratkaisee: jos on paljon stressiä töistä ja muita kuormittavia asioita elämässä, muutamakin kova treeni viikossa pidemmän aikaa voi johtaa ylikuntoon. Stressaantunut keho kun kaipaa lempeää liikkumista, ei rääkkiä :) Levänneenä voi sitten revitellä menemään!

Ja ruokavalion puolella ylikunnosta toipumisessa auttavat tietysti herkulliset smoothiet, joista keho saa tarvittavia vitamiineja, hivenaineita ja energiaa helposti sulavassa muodossa ;) Niin ja silloin kun tekisi mieli treenaamaan, mutta keho sanoo, että täytyy levätä, voi treenin sijaan tehdä smoothien ja koristella sen :)

Nautitaan liikunnasta ilman ylimääräistä stressiä ja suorittamista! <3

Valoa tunnelin päässä

Kaksi paremmin nukuttua yötä takana ja johan maailma näyttää vähän valoisammalta :) Nämä pienet askeleet kohti parempaa unta sain otettua jättämällä työasiat oikeasti töihin, lepäämällä paljon ja sen jälkeen väsyttämällä itseäni muulla kuin työasioilla. Niin kuin esimerkiksi reippaalla kävelylenkillä, kokkailulla ja saunomalla itseni kunnon hikeen... 

Ehkäpä tuo lisääntyvä valoisuuskin auttaa kehoa tahdistamaan uni-valverytmiä ja siten auttaa unettomuuden voittamisessa :) Lisäksi aurinkoiset kevätpäivät piristävät vähän mielialaa ja houkuttelevat ulos. Vaikka täytyy myöntää, että pahimmilla hetkillä auringonpaiste ja lämpö tuntui kyllä vain sääjumalien kettuilulta :D Aurinkoisella säällä ristiriita oman mielialan ja oletetun yleisen mielialan välillä on niin suuri, että se saa tutkitustikin ihmisen kokemaan tällöin suurempaa yksinäisyyden tunnetta, mikä lisää alakuloisuutta. Samalla saattavat mieleen hiipiä muistot siitä miten on aiemmin nauttinut kevätpäivistä, vertailua nykyiseen olotilaan ja siten pettymyksen tunteita ja toivottomuutta. Tärkeintä olisi tällöin olla lempeä ja hyväksyvä omia tunteita kohtaan ja muistuttaa itseään siitä, että kevätpäiviä tulee vielä eikä mieliala tule ainaisesti olemaan musta. :) Helpommin sanottu kuin tehty, tiedetään...

Joka tapauksessa nyt näyttäisi olevan valoa tunnelin päässä ja siitä intoutuneena testasin tälläistä raikkaan makuista smoothieta:

Raikas sitruuna-vaniljasmoothie

250 g maitorahkaa

1 banaani

1,5 dl maitoa

1 dl sitruuna-vaniljamehukeittoa (Valio)

1 rkl raastettua inkivääriä

Kuori ja pilko banaani. Laita kaikki ainekset tehosekoittimeen ja sekoita tasaiseksi. Laita hetkeksi jääkaappiin (n. 15-30 min.) viilentymään niin maut erottuvat paremmin. Koristele halutessasi nonparelleilla ja suklaahipuilla tai kaakaonibseillä.

Valion sitruuna-vaniljamehukeitto oli minulle uusi tuttavuus ja täytyy myöntää, että oli hienoinen pettymys esanssisella maullaan. :/ Ajattelinkin kokeilla tätä smoothieta seuraavan kerran aidosta sitruunan mehusta, jolloin vaniljan maun voisi mehukeiton sijaan saada esim. vaniljan makuisesta heraproteiinijauheesta. Lupaan kertoa tuliko yhtään aidomman makuista... ;)

Aurinkoisia kevätpäiviä just sulle!