tiistai 29. toukokuuta 2018

Hoitosuunnitelma ja stressi

Jos lapsia ei ala yrittämisestä huolimatta kuulua, jossain kohtaa yritystä kuulee aina sen saman neuvon "lakatkaa yrittämästä, niin kyllä se sitten tärppää" tai "älä stressaa, kyllä se sieltä tulee kun lopetat stressaamisen". Jep. Kyllähän niitä tarinoita on, että kun on "luovutettu" ja lakattu yrittämästä tai lopetettu hoidot, niin onkin tultu raskaaksi. Mutta yhtä paljon tai väittäisin, että huomattavasti enemmän on kyllä ihmisiä, jotka on raskautuneet ihan kunnon yrittämisellä ja stressaamalla. Jos mulla olisi normaali kuukautiskierto ja ihan normaalisti toimivat munasarjat, niin voisin vaikka yrittääkin olla stressaamatta ja jopa tjottailla (=tulee jos on tullakseen). Niin kuin teinkin silloin kun ehkäisy jätettiin pois enkä ollut vielä lapsettomuushoidoissa. Mutta sitten kun hoidot alkaa ja joudut vaihtelemaan työvuoroja, perumaan ja siirtämään menoja, jotta pääset ultraan lyhyelläkin varoitusajalla, syömään hormoneita tietyt kiertopäivät, tekemään ovulaatiotestejä lääkärin ohjeesta ja käymään verikokeissa tietyn ajan kuluttua ovulaatiosta, niin ei kuulkaa paljon naurata jos joku sanoo "no mutta älä stressaa niin sieltä se sit tulee". Saati sitten jos kyse olisi koeputkihedelmöityksestä, jossa on vielä enemmän hormoneita, vielä enemmän ultria ja vielä enemmän toimenpiteitä. Haluan nähdä sen ihmisen, jonka kuukautiskierrot on luomusti 60-250 päivää, joka ravaa ultrissa, tekee ovulaatiotestejä, käy verikokeissa, ajoittaa yhdynnät, syö erilaisia hormonilääkityksiä, toivoo lasta, näkee kaikkien muiden raskautuvan vieressä ja sitten on kaiken tämän keskellä ihan zen ja rauhallinen.

Että stressaako? Juu kyllä stressaa ja välillä ihan kunnolla.

Nyt viimeisen kuukauden ajan stressi on sentään ollut vähäisempää, kun sopiva lääkeannos on löytynyt (?) eikä tarvitse enää ravata klinikalla ultrissa. Hoitosuunnitelma on saada Letrozoleilla aikaan viisi ovulatorista kiertoa ja siihen viidenteen kiertoon voidaan yhdistää myös inseminaatio jos niin haluamme. Nyt on lopuillaan vasta toinen ovulatorinen kierto eli käytännössä voidaan kesä mennä tällä samalla kaavalla ja vasta syksyllä miettiä tarkemmin tuota inseminaatiota ja jos sekään ei tuota tulosta niin vaihtaa lääkettä. Ollaan jo ajat sitten miehen kanssa puhuttu, että halutaan katsoa kaikki kortit ja käyttää kaikki keinot, joten kyllä me tuohon inseminaatioon lähdetään 5. kierrossa jos raskaus ei ole siihen mennessä alkanut. Inseminaatiossa onnistumisprosentit on aika huonot, n. 10-15%, mutta parempi kuin 0%. Ja sinällään inseminaatio kuulostaa "helpolta" hoidolta, koska siinähän mulla seurataan ovulaatiota kuten edellisissäkin kierroissa ja sitten vaan ovulaation aikoihin miehen tulee purkittaa siemenneste, josta pestään parhaat yksilöt esille ja ne ruiskutetaan suoraan kohtuun. Lukemani perusteella toimenpide on tosi nopea ja täysin kivuton, joten sitä en pelkää laisinkaan. Mies ei tietysti mielellään purkittelisi, mutta on kyllä siihen täysin valmis jos sillä lapsi saadaan. Sitä oon miettinyt, että saakohan mies olla siinä ruiskutustilanteessa mukana, että olis edes joku ihokontakti meillä hedelmöityshetkellä vaikka lapsi ei seksistä saisikaan alkuaan :D 

Mutta takaisin siihen stressiin. Juuri nyt tällä sekunnilla stressaa ihan pirusti. Nimittäin puuttuvat menkat. Mä kestän 7 päiväisen vuodon, mä kestän ovulaation tikutuksen ja odottelun, mä kestän jopa ne piinapäivät, mutta tätä mä en kestä. Tätä, että menkat ei ala, vaikka ovulaatiotestin plussasta on kulunut jo 17 päivää ja mun arvion mukaan itse ovulaatiosta on mennyt 16 päivää. Menkkoja ei näy ja raskaustesti oli eilen negatiivinen. Mitään raskausoireita ei ole, mitään menkkaoireitakaan ei oikein enää ole. Ne kaikki loppui dpo15 ja silloin olin varma, että vuoto alkaa samana päivänä ja seuraavana yönä. Mutta ei. Ei näy, ei kuulu. Sanoinko jo, että tätä mä en kestä. Miksi ne menkat ei ala? Ovuloinko mä  tässä kierrossa ollenkaan? Voiko rinnat olla arat yli viikon jos ovista ei ole tapahtunut? Voiko luteaali olla näin pitkä ja voiko siitä olla jotain haittaa? Pitäisikö mun tehdä jotain vai vain odottaa? Ei kai näin oireetonta ja testeistä näkymätöntä raskauttakaan voi olla olemassa? Onko tää taas kemiallinen raskaus? Olisiko mun pitänyt testailla dpo 9 alkaen, jotta olisin tiennyt tai osannut varautua? Pitääkö mun soittaa klinikalle? Mitä mä teen?

Stressipäiväkirja kuittaa!
Edit. Sieltähän ne menkat tuli dpo17 aamulla.

torstai 17. toukokuuta 2018

Piinapäivät vol.2

Täällä piinaillaan kolmannen Letrozol-kierron tuloksia (toisen ovisplussakierron). Ovisplussa tuli kp16 eli muutamaa päivää aiemmin kuin edellisessä kierrossa, mitä pidän hyvänä merkkinä. Ettei menis liian hyvin, niin ovisplussan tikkuun saatuani sairastuin vatsatautiin ja se päivä meni ihan kokonaan sängyn pohjalla. Onneksi oltiin edellisenä iltana laitettu siittiöt matkaan ja ovisplussaa seuraavana aamuna olin jo sen verran kunnossa, että päästiin silloinkin heti petipuuhiin. Mutta se ovisplussapäivä jäi nyt sitten hyödyntämättä, joten saas nähdä riittääkö nuo edellisen ja seuraavan päivän tallettelut. Luulen että ovulaatio tapahtui ovisplussaa seuraavan päivän iltapäivänä, koska silloin tuntui alavatsakipuja ja turvotusta. Siitä seuraavana päivänä eli kp18 tein vielä varmuuden vuoksi ovistestin, joka oli nega eli eiköhän se ovis ollut kp17. Sillä laskukaavalla kirjoittelen nyt ainakin tämän kierron piinapäiviin oireilut. Lisäilen näitä sitä mukaa kun päivät kului eteenpäin. Vaan sehän tuntuu ettei ne kulu...

Dpo-1 ovistestiin plussa, paljon ovislimaa, vatsatauti
Dpo0 ovislimailua paljon aamulla, iltapäivällä alavatsan vihlontaa ja turvotusta, päänsärky
Dpo1 vetistä valkovuotoa aamulla (mutta missä on ainainen rintojen arkuus missä????!! Tapahtuiko ovulaatio sittenkään eilen ??)
Dpo2 vatsan turvotus ja närästys, ruokahaluttomuus, nukuin superhyvät yöunet mutta kyllä vielä menis toiset samanlaiset
Dpo3 venyvää valkovuotoa, löysä vatsa (eikös keltarauhasen pitäisi hidastaa ruuansulatusta? rintojen arkuuskin loistaa edelleen poissaolollaan, joten ovuloinko mä edes?), hyvin nukuttu yö, väsymys
Dpo4 löysä vatsa, hieman vatsakipua/närästystä (stressi?), huimausta, väsyttääää..!
Dpo5 syvät yöunet, väsymys, valkovuoto
Dpo6 venyvää valkovuotoa, pissattaa mutta toisaalta joinkin aika paljon, hentoisia vihlaisuja alavatsalla, poskien kuumotusta, huuliherpes ilmestyi piitkästä aikaa
Dpo7 aamulla tukkoinen nenä ja palan tunne kurkussa, tahmeaa valkovuotoa, epämääräinen turvotus (housut ei varsinaisesti kiristä mutta tuntuu jotenkin epämukavalta päällä)
Dpo8 lievää rintojen arkuutta (no vihdoin!) erityisesti rintojen sivuilla/kainaloissa, vähän valkovuotoa
Dpo9 rinnat arat sivuilta ja alta, kurkkukipu/palan tunne kurkussa, väsymys
Dp10 rinnat arat, valkovuotoa, aivastelua
Dpo11 rinnat arat, yöllä nenä tukossa, heräsin jo klo 4 pirteänä, lieviä menkkapolttoja, muutama finni ilmestyi leukaan (no kiva :D)
Dpo12 rinnat arat, levoton yö, vatsan turvotus, aivastuttaa, lieviä menkkapolttoja
Dpo13 rinnat vähän arat, levoton yö, turvotus, menkkapolttoja/paineen tunnetta kohdussa,varma olo siitä että huomenna alkaa menkat :(
Dpo14 rinnat arat, hyvin nukuttu yö, vihlontaa/jomotusta alavatsalla, turvotukset poissa, treeni kulkee ja vatsakin löysällä eli menkat kurvaa paikalle satavarmasti piakkoin. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!
Dpo15 ei mitään oireita paitsi vähän arat rinnat. Raskaustesti negatiivinen.
Dpo16 rinnat vähän arat, löysä vatsa. Jokohan ne menkat suvaitsis pian alkaa?!

Mua vähän pelottaa etten ovisplussasta huolimatta ole edes ovuloinut tai on tosi kehno keltarauhanen, kun ei rintoja arista yhtään kuten ennen. Muutenkin oireilut aika erilaisia kuin viime kierrossa. Toki mulla on myös sellainen asia kuin elämä, joten muutkin asiat voi vaikuttaa oloon kuin hormonit. Mä vaan niin toivon, että se ovulaatio olisi nyt kuitenkin tapahtunut, en jaksais enää yhtään turhia kiertoja! No, ainakin JOTAIN tapahtui kun oli kunnon ovulaatiolimailut, kivut ja se ovulaatiotestikin bongasi LH-huipun. Jos menkat ei ala dpo14 ja raskaustesti on negatiivinen, niin taidan vetää Terolut-kuurin jotta saan vuodon aikaiseksi ja pääsen seuraavaan kiertoon (edit. En aloitakaan kun rintojen arkuus lopulta ilmestyi dpo8, joten eiköhän sieltä menkat tuu ilman lääkkeitäkin). Nyt kuitenkin vain odotetaan (milloin mun elämästä tuli jatkuvaa odottamista?).

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Lapsettomuuden aiheuttamat tunteet

Kaikilla on oma polkunsa ja omat yksilölliset tunteensa. En väitä, että kuvailemani tunteet koskettavat kaikkia lapsettomuuden kokeneita saati sitten, että olisi olemassa oikeita tai vääriä tunteita. On vain tunteita. Ja tässä kuvaus siitä mitä tunteita lapsettomuus on herättänyt  minussa ja mitä niistä ajattelen.

Suru. Suru on perustunne, jota tutkimusten mukaan tunnetaan kaikkialla maapallolla kulttuurista riippumatta. Joidenkin tunneteorioiden mukaan suru on kehittynyt helpottamaan luopumista. Surun avulla pystyy siis luopumaan jostakin itselle tärkeästä. Suruun saattaa liittyä itkua, jonka avulla on mahdollista herättää myötätuntoa kanssaeläjissä ja saada lohtua ja tukea. Miksi lapseton kokee surua? Mistä lapseton luopuu, kun ei ole lasta, jonka olisi menettänyt? Ajattelen, että lapseton menettää jollakin tavalla sen toivotun lapsen joka kuukausi, kun menkat alkavat. Vaikka kyseessä ei olekaan "oikea" lapsi, kyseessä on oikea ja aito toive, josta joutuu joka kuukausi luopumaan. Se nostattaa surua. Onneksi surussa voi usein tukeutua puolisoon, ystäviin tai vertaistukeen, jolloin surua on helpompi käsitellä ja kestää. Suru on silti aina suru ja pitkittyessään raskas tunne kannettavaksi.

Viha. Suututtaa, ärsyttää, ketuttaa, raivostuttaa, ottaa päähän. Viha on niinikään perustunne ja se on kehittynyt, jotta ihminen voi puolustautua, kun häntä kohtaan hyökätään tai kohdellaan väärin. Viha voi olla myös eteenpäin vievä voima. Esimerkiksi teini-iässä tarvitaan vihaa, jotta voi päästää irti lapsuudesta ja vanhempien malleista ja luoda omaa identiteettiä ja elämää. Viha voi myös olla kimmoke vaihtaa huono työpaikka parempaan. Milloin lapseton kokee vihaa ja mitä se auttaa? Minä ainakin välillä sisuunnun vihasta, että hitto kyllä tässä elämässä on muutakin kuin perheen perustaminen ja minähän aion ottaa ilon irti tästä lapsettoman elämästä! Silloin viha on kaiketi terveessä käytössä. En kohdista sitä sisäänpäin itseeni, en vihaa kehoani, hormonitoimintaani tai itseäni. Tiedän, että moni lapseton jossain kohtaa vihaa sitä toimimatonta kehoa ja se on todella ymmärrettävää. Mutta se ei vie eteenpäin ennen kuin päästää irti itsensä vihaamisesta ja suuntaa sen energian muihin asioihin. Vihainen voi toki olla myös lääkärille ja vaihtaa parempaan jos tuntuu, ettei saa sitä hoitoa mitä tarvitsee. Mistä muusta tunteesta voisi saada yhtä paljon energiaa kuin vihasta?

Kateus. Kateutta pidetään usein jotenkin "myrkyllisenä" tai "huonona" tunteena. Miksi? Kateushan vain kertoo, että se mitä toisella on, on minulle tärkeää ja on jotakin sellaista mitä itsekin haluan. Siksi olen kateellinen. Olen kateellinen jos joku tulee raskaaksi tai synnyttää terveen vauvan. Mutta vaikka olen kateellinen, voin silti olla myös onnellinen toisen puolesta. Aluksi minuakin hävetti olla kateellinen, mutta nyt ajattelen kateuden niin, että mitä voimakkaampia kateuden tunteita koen, sitä tärkeämpi ja arvokkaampi se asia minulle on, josta olen kateellinen. Olen siis avoimesti ja täysillä kateellinen raskausvatsoista ja terveistä lapsista ja saan ollakin, ei se ole keneltäkään pois.

Pettymys. Yksinkertaisimmillaan pettymyksen tunnetta voisi ajatella niin, että jos yksilö haluaa asiaa x, mutta ei saa sitä tai saa asiaa y, hän on pettynyt. Lapseton haluaa tulla raskaaksi ja saada lapsen, mutta sitä ei hänelle suoda, joten ymmärrettävästi pettymys on joka kuukausittainen tunne. Joskus ei uskalla edes toivoa, jotta ei pettyisi. Pessimisti ei pety, sanotaan. Oma kokemus on kyllä se, että oli kuinka pessimisti tahansa, kyllä sitä joka kuukausi silti pettyy. Mutta toisaalta ajattelen niin, että pettymys on vain kääntöpuoli tai peilikuva sille, mitä kovasti toivoo. Pettymys on myös väistämätön osa elämää, oli lapseton tai ei. Jokainen pettymys on uusi mahdollisuus opetella käsittelemään vastoinkäymisiä ja vaikeita tunteita.

Pelko. Pelko on myös perustunne, jota tunnetaan kaikkialla. Pelko on tietysti kehittynyt suojelemaan ihmistä, varmistamaan eloonjäämisen. On tärkeää pelätä sitä, mikä uhkaa elämää. Lapseton ei toki ole kuolemassa, mutta pelkää elämää lopullisesti lapsettomana. Tai pelkää rankempia lapsettomuushoitoja. Pelkää, miten jaksaa niitä vai jaksaako. Mitä pidempään lapsettomuus kestää, sitä lähemmäksi nousee pelko siitä tulenko ikinä raskaaksi tai saanko ikinä lasta? Tähän pelkoon eivät auta kepeät "kyllä se vielä onnistuu", "kohta on teidän vuoro" tai pahin "älä pelkää turhia". Jos pelottaa, niin pelottaa ja pelko on aina jostain näkökulmasta katsottuna aiheellinen. Kukaan ei voi luvata, että toinen tulee raskaaksi tai saa lapsen. Siksi lapsettomuutta saa pelätä.

Häpeä. Ehkä yleisesti ottaen vaikein ja tuskallisin tunne. Se tunne, joka tuntuu valuvan aaltona läpi koko kehon, tekee mieli painaa pää alas ja vajota maan alle. Eihän lapsettoman tarvitsisi hävetä vai kuinka? Mutta silti hävettää. Miksen onnistu jossain minkä pitäisi olla maailman luonnollisin asia? Mitä muut ihmiset ajattelevat minusta tai meistä? Miksi epäonnistun kuukausi toisensa perään? Olenko huonompi kuin muut? Tuntuu, että häpeä ei lievene kuin häpeämällä ja menemällä kohti sitä mikä hävettää. Jokainen saa itse päättää miten avoimesti haluaa kertoa lapsettomuudesta ja mikä tuntuu juuri itseltä hyvältä, mutta omalla kohdalla avoimuus on ollut paras lääke häpeään. Kukaan ei tuomitsekaan eikä sääli tai jätä ulkopuolelle. Ihmiset ymmärtää ja tukee. Häpeä lievenee.

Toivo. Ja sitten kuitenkin on aina se toivo. Kutkuttava, haaveileva, ihana toivo. Että entä jos juuri tämä kierto on se kierto? Toivo sisältää niin paljon ihania haaveita, mielikuvia, positiivista fiilistä. Vaikka raskaus olisi miten epätodennäköinen tahansa, jostain se toivo aina hiipii mieleen. Jos sittenkin? Jossain kohtaa pelkäsin toivoa, koska pelkäsin pettymystä. Mutta nyt haluan uida siinä toivossa aina kun se herää. Se tuo hyvää mieltä, vähentää stressiä ja parantaa mielialaa. Olisiko edes elämää jos ei olisi toivoa?