Piinapäivät vol. 3

Tämän kierron oirelistausta oli melkoisen tylsä kirjoittaa, sillä rintojen arkuuden lisäksi ei oikeastaan ollut mitään muita oireita. Joitain huomioita kirjoittelin päivien kohdalle ylös, mutta nekin olivat tosi lieviä tuntemuksia tai olisivat voineet johtua mistä tahansa. Pikkuhiljaa siinä dpo10 kohdalla alkoikin jo olla tosi varma olo siitä, että tämä on taas negakierto. Kai se nyt jossain jollakin tavalla tuntuisi jos olisi raskaana? Olisi jotenkin erilainen olo tai jotain uutta oiretta viime kiertoihin nähden? Ainoa "oire", joka oikeasti herätti toiveita, oli dpo5 vessapaperiin ilmestynyt pienenpieni veritahra. Mulla ei KOSKAAN ole ollut  minkäänlaista tiputtelua tai edes vaaleanpunaista viirua valkovuodon joukossa, menkat on aina selvästi alkaneet ja loppuneet ilman mitään välivuotoja. Tuo pikkuveripisara siis herätti toiveet siitä, josko hedelmöittynyt munasolu olisi kiinnittynyt kohdun limakalvoon ja siinä yhteydessä aiheuttanut tuon pienen veripisaran tihkumisen. Suurimmalla osalla ihmisiä mitään kiinnittymisvuota ei esiinny, mutta monilla sitä kuitenkin on jonkin verran, joten ei tuo ainakaan mahdoton ajatus olisi. Toisaalta veripisara oli niiiiin pieni, että saattoi olla peräisin vain jostain pikkunirhaumasta iholla tai mistä lie. Eli ei senkään varaan voi kovasti toiveita laskea. Toinen asia, mikä herätti toiveita, oli selkeät ovulaatiosta ja keltarauhasen toiminnasta kertovat oireet (limat, rintojen arkuus) ja senpä vuoksi olin aika luottavaisin mielin sen suhteen, että ovulaatio ainakin tapahtui tässä kierrossa. Tallettelut ja ovulaation hyödyntäminen onnistui myös tässä kierrossa todella hyvin ja seksiä oli joka päivä viikon ajan ovulaatioajankohdan ympärillä. Luulisi, että sieltä nyt edes yksi siimahäntä olisi selviytynyt uintimatkasta munanjohtimeen ja tavannut irronneen munasolun!  Mutta vahvasti tosiaan tällä hetkellä näyttää siltä, että näin ei ole käynyt, kun mitään siihen viittaavia tuntemuksia ei ole. Tässä siis ne vähäiset:

Dpo-1 ovistestiin plussa, paljon venyvää limaa, illalla alavatsakipuja
Dpo0 nipistyksiä yms tuntemuksia munasarjoissa, jatkuva pissahätä, ovistesti jo haalennut selvästi
Dpo1 kuivaa, rinnat ehkä vähän arat jos painelee
Dpo2 ”limaklöntti” (kirkasta ja venyvää), rinnat vähän arat painettaessa
Dpo3 rinnat vähän arat painettaessa, 11 h yöunet
Dpo4 rinnat arat, väsymys
Dpo5 rinnat arat, hetkittäistä poltetta alavatsalla, valkovuoto, pienenpieni veritahra valkkarin seassa (siis niin pieni, että piti ihan tihrustaa onko verta vai ei :D)
Dpo6 rinnat tosi arat, väsymys, pikkupolttelua alavatsalla
Dpo7 rinnat tosi arat, turvotus
Dpo8 rinnat arat, ei mitään muuta oiretta
Dpo9 rinnat arat ja huuliherpes puhkesi, ei mitään muuta oiretta (no väsyttää mutta johtuu vaan juhannuksesta)
Dpo10 rinnat arat, vatsan turvotus ja ilmavaivat (väsymys mutta edelleen juhannuksesta)
Dpo11 rinnat ja nännit arat, väsymys, NÄLKÄ, aamulla oli vähän kuumia aaltoja joten eiköhän se viittaa estrogeenin laskuun taas :( Huoh, ei tästä tule yhtään mitään.
Dpo12 rinnat ja nännit arat, väsymys, nälkä
Dpo13 nännit arat, menkkakipuja/vihlontoja pienen hetken, väsymys, aamulla taas kuuma mutta päivällä vähän paleltaa, nukkumaan mennessä nenä oli tukossa
Dpo14 rinnat ja nännit arat, toinen pieni huuliherpesrakkula puhkesi ja vähän paleltaa, mutta ei muita oireita
Dpo15 rinnat vähän arat, väsymys

Raskaustestin tein huvin ja urheilun vuoksi dpo7 ja tietystihän se oli aivan puhdas nega. Mulla oli tässä ehkä ajatuksena totuttaa itseäni testaamiseen ja negaan, koska nythän mä välttelen sitä testaamista viimeiseen asti ja sitten kun viimein dpo15 testaan, niin putoan korkealta ja kovaa, kun on jo ehtinyt toivoa, että olisikin plussa. Mutta eipä tuo dpo7 testaus tähän näyttänyt auttavan, edelleen välttelen testaamista. Mieluummin ottaisin vaan suoraan menkat. Sen päätin, että tällä kertaa en edes odottele menkkoja ennen dpo17  eli tällä laskukaavalla vuodon pitäisi alkaa siis 2.7. Sitä odotellessa... Ensi kiertoon mulla onkin sitten kaapissa jo odottamassa uusi ase nimeltä Donaverty, jonka pitäisi toimia hyvin PCOS-potilailla ja joka saattaa vahvistaa Letrozolin vaikutusta ja aikaistaa ovulaatiota. Toinen uusi ase on KESÄLOMA! :) Stressin vähentyminen ja rento lomailu ei varmasti tee haittaa hormonitoiminnalle.

Päivittelen viimeisten piinapäivien oireet kunhan päivät kuluu eteenpäin :)

Lapsettomuuden aiheuttamat tunteet

Kaikilla on oma polkunsa ja omat yksilölliset tunteensa. En väitä, että kuvailemani tunteet koskettavat kaikkia lapsettomuuden kokeneita saati sitten, että olisi olemassa oikeita tai vääriä tunteita. On vain tunteita. Ja tässä kuvaus siitä mitä tunteita lapsettomuus on herättänyt  minussa ja mitä niistä ajattelen.

Suru. Suru on perustunne, jota tutkimusten mukaan tunnetaan kaikkialla maapallolla kulttuurista riippumatta. Joidenkin tunneteorioiden mukaan suru on kehittynyt helpottamaan luopumista. Surun avulla pystyy siis luopumaan jostakin itselle tärkeästä. Suruun saattaa liittyä itkua, jonka avulla on mahdollista herättää myötätuntoa kanssaeläjissä ja saada lohtua ja tukea. Miksi lapseton kokee surua? Mistä lapseton luopuu, kun ei ole lasta, jonka olisi menettänyt? Ajattelen, että lapseton menettää jollakin tavalla sen toivotun lapsen joka kuukausi, kun menkat alkavat. Vaikka kyseessä ei olekaan "oikea" lapsi, kyseessä on oikea ja aito toive, josta joutuu joka kuukausi luopumaan. Se nostattaa surua. Onneksi surussa voi usein tukeutua puolisoon, ystäviin tai vertaistukeen, jolloin surua on helpompi käsitellä ja kestää. Suru on silti aina suru ja pitkittyessään raskas tunne kannettavaksi.

Viha. Suututtaa, ärsyttää, ketuttaa, raivostuttaa, ottaa päähän. Viha on niinikään perustunne ja se on kehittynyt, jotta ihminen voi puolustautua, kun häntä kohtaan hyökätään tai kohdellaan väärin. Viha voi olla myös eteenpäin vievä voima. Esimerkiksi teini-iässä tarvitaan vihaa, jotta voi päästää irti lapsuudesta ja vanhempien malleista ja luoda omaa identiteettiä ja elämää. Viha voi myös olla kimmoke vaihtaa huono työpaikka parempaan. Milloin lapseton kokee vihaa ja mitä se auttaa? Minä ainakin välillä sisuunnun vihasta, että hitto kyllä tässä elämässä on muutakin kuin perheen perustaminen ja minähän aion ottaa ilon irti tästä lapsettoman elämästä! Silloin viha on kaiketi terveessä käytössä. En kohdista sitä sisäänpäin itseeni, en vihaa kehoani, hormonitoimintaani tai itseäni. Tiedän, että moni lapseton jossain kohtaa vihaa sitä toimimatonta kehoa ja se on todella ymmärrettävää. Mutta se ei vie eteenpäin ennen kuin päästää irti itsensä vihaamisesta ja suuntaa sen energian muihin asioihin. Vihainen voi toki olla myös lääkärille ja vaihtaa parempaan jos tuntuu, ettei saa sitä hoitoa mitä tarvitsee. Mistä muusta tunteesta voisi saada yhtä paljon energiaa kuin vihasta?

Kateus. Kateutta pidetään usein jotenkin "myrkyllisenä" tai "huonona" tunteena. Miksi? Kateushan vain kertoo, että se mitä toisella on, on minulle tärkeää ja on jotakin sellaista mitä itsekin haluan. Siksi olen kateellinen. Olen kateellinen jos joku tulee raskaaksi tai synnyttää terveen vauvan. Mutta vaikka olen kateellinen, voin silti olla myös onnellinen toisen puolesta. Aluksi minuakin hävetti olla kateellinen, mutta nyt ajattelen kateuden niin, että mitä voimakkaampia kateuden tunteita koen, sitä tärkeämpi ja arvokkaampi se asia minulle on, josta olen kateellinen. Olen siis avoimesti ja täysillä kateellinen raskausvatsoista ja terveistä lapsista ja saan ollakin, ei se ole keneltäkään pois.

Pettymys. Yksinkertaisimmillaan pettymyksen tunnetta voisi ajatella niin, että jos yksilö haluaa asiaa x, mutta ei saa sitä tai saa asiaa y, hän on pettynyt. Lapseton haluaa tulla raskaaksi ja saada lapsen, mutta sitä ei hänelle suoda, joten ymmärrettävästi pettymys on joka kuukausittainen tunne. Joskus ei uskalla edes toivoa, jotta ei pettyisi. Pessimisti ei pety, sanotaan. Oma kokemus on kyllä se, että oli kuinka pessimisti tahansa, kyllä sitä joka kuukausi silti pettyy. Mutta toisaalta ajattelen niin, että pettymys on vain kääntöpuoli tai peilikuva sille, mitä kovasti toivoo. Pettymys on myös väistämätön osa elämää, oli lapseton tai ei. Jokainen pettymys on uusi mahdollisuus opetella käsittelemään vastoinkäymisiä ja vaikeita tunteita.

Pelko. Pelko on myös perustunne, jota tunnetaan kaikkialla. Pelko on tietysti kehittynyt suojelemaan ihmistä, varmistamaan eloonjäämisen. On tärkeää pelätä sitä, mikä uhkaa elämää. Lapseton ei toki ole kuolemassa, mutta pelkää elämää lopullisesti lapsettomana. Tai pelkää rankempia lapsettomuushoitoja. Pelkää, miten jaksaa niitä vai jaksaako. Mitä pidempään lapsettomuus kestää, sitä lähemmäksi nousee pelko siitä tulenko ikinä raskaaksi tai saanko ikinä lasta? Tähän pelkoon eivät auta kepeät "kyllä se vielä onnistuu", "kohta on teidän vuoro" tai pahin "älä pelkää turhia". Jos pelottaa, niin pelottaa ja pelko on aina jostain näkökulmasta katsottuna aiheellinen. Kukaan ei voi luvata, että toinen tulee raskaaksi tai saa lapsen. Siksi lapsettomuutta saa pelätä.

Häpeä. Ehkä yleisesti ottaen vaikein ja tuskallisin tunne. Se tunne, joka tuntuu valuvan aaltona läpi koko kehon, tekee mieli painaa pää alas ja vajota maan alle. Eihän lapsettoman tarvitsisi hävetä vai kuinka? Mutta silti hävettää. Miksen onnistu jossain minkä pitäisi olla maailman luonnollisin asia? Mitä muut ihmiset ajattelevat minusta tai meistä? Miksi epäonnistun kuukausi toisensa perään? Olenko huonompi kuin muut? Tuntuu, että häpeä ei lievene kuin häpeämällä ja menemällä kohti sitä mikä hävettää. Jokainen saa itse päättää miten avoimesti haluaa kertoa lapsettomuudesta ja mikä tuntuu juuri itseltä hyvältä, mutta omalla kohdalla avoimuus on ollut paras lääke häpeään. Kukaan ei tuomitsekaan eikä sääli tai jätä ulkopuolelle. Ihmiset ymmärtää ja tukee. Häpeä lievenee.

Toivo. Ja sitten kuitenkin on aina se toivo. Kutkuttava, haaveileva, ihana toivo. Että entä jos juuri tämä kierto on se kierto? Toivo sisältää niin paljon ihania haaveita, mielikuvia, positiivista fiilistä. Vaikka raskaus olisi miten epätodennäköinen tahansa, jostain se toivo aina hiipii mieleen. Jos sittenkin? Jossain kohtaa pelkäsin toivoa, koska pelkäsin pettymystä. Mutta nyt haluan uida siinä toivossa aina kun se herää. Se tuo hyvää mieltä, vähentää stressiä ja parantaa mielialaa. Olisiko edes elämää jos ei olisi toivoa?

Piinapäivien oireilut

Nyt on dpo10 ja piinapäivät pahimmillaan :D Monet raskautta yrittäneet taitaa tietää mitä nämä piinapäivät tarkoittaa ja kuinka piinaa se voi olla, kun pitää vain odottaa ja odottaa ja odottaa. On lähes jatkuvasti tietoinen oman kehon "oireista" ja muutoksista, mutta ei tiedä ovatko ne PMS-oireita vai alkaneen raskauden aiheuttamia muutoksia. Google laulaa näinä päivinä ja joka kuukausi sitä eksyy niille tasan samoille sivuille ja keskustelupalstoille, joissa jaetaan kokemuksia alkuraskauden oireista. Itsekin tietää, että eihän siinä ole mitään järkeä, mutta koko tää vauva-asia tuntuu ainakin mulla olevan enemmän tunne- kuin järkiasia. Vaikka muutoin pidänkin itseäni melko järki-ihmisenä niin tässä ei kyllä järjen ääni paljon paina :D No, joka tapauksessa, ajattelin tähän postaukseen nyt kerätä tämän kierron ovulaation jälkeiset "oireet", jotta voi sitten mielenkiinnolla seurata onko sama oirekirjo joka kuukausi vai vaihteleeko eri kierrot paljonkin toisistaan. Alla siis oireet tähän asti (dpo= days past ovulation):

Dpo 1-3 alavatsan kuplimista, rintojen arkuutta (tätä on joka kierrossa)
Dpo 4 rintojen arkuutta
Dpo 5 rintojen arkuutta, liikutusherkkyyttä, seesteinen mieliala
Dpo 6: heräsin klo 5.50 pirteänä ja energisenä; tunsin selkeitä vihlaisua/menkkajuilintaa päivällä muutaman minuutin ajan; fetajuustoa en voinut syödä koska se maistui aivan sinihomejuustolle (:D) (siskoni ei maistanut fetassa mitään erikoista); mieliala hyvä; rintojen arkuutta
Dpo 7 heräsin klo 3.30 vessaan ja valvoin sen jälkeen pirteänä noin tunnin ennen kuin torkahdin vielä hetkeksi; tunsin kipeitä vihlaisuja kohdun seudulla pitkin päivää, mutta erityisen paljon salitreenin aikana; mieliala oli melko seesteinen; rintojen arkuutta
Dpo 8: rintojen arkuutta, vähän kuumia aaltoja. Mieliala hyvä ja seesteinen.
Dpo 9: aamulla olo oli energinen ja hyvä, ei turvottanut eikä väsyttänyt yhtään. Rinnat eivät olleet aamulla arat, mutta iltaa kohti arkuus palasi. Junassa tuli hieman huono olo, mikä ei ole mulle tyypillistä. Illalla oli jonkin verran menkkapolttoja, mutta ei kovin pahoja.
Dpo 10: aamulla rinnat eivät olleet lainkaan arat, päivällä arkuus palasi hetkeksi ja taas katosi. Ei turvotusta yhtään. Aamulla hikoilutti ja oli ”kuumia aaltoja”. Ilmeisesti kehon estrogeeni- ja progesteronitasot ovat romahtaneet ja ruumiinlämpö laskenut aiheuttaen nämä kuuma aallot ja siten ennakoivat menkkojen tuloa. Tästä johtuen pettymystä ja alakuloisuutta. 

Kaiken kaikkiaan aika selkeiltä menkkoja edeltäviltä oireilta nämä nyt siis näyttävät. Menkkapoltot ovat ainoat, joita mulla ei yleensä ole kuin vasta ensimmäisenä vuotopäivänä, mutta ei niitä nytkään ole häiritsevän paljon ollut. Nuo kuumat aallot vahviten viittaa siihen, että menkat sieltä on alkamassa muutaman päivän kuluttua, koska kuumat aallot usein liittyvät alhaiseen estrogeenin ja juuri ennen menkkoja estrogeenin ja progesteronin tasot laskevat. Samoin rintojen arkuuden vähentyminen viittaa siihen, että keltarauhanen on surkastunut eli hedelmöittymistä ei ole tapahtunut. Joillakin ilmeisesti rintojen arkuus saattaa liittyä nimenomaan hormoonitasoja laskuun muiden pms-oireiden kanssa, mutta mulla rinnat tulevat kipeäksi heti ovulaation jälkeen kun keltarauhanen muodostuu ja tässä kierrossa näköjään helpottuu keltarauhasen alkaessa surkastua. 

Negakierron puolesta puhuu myös se, ettei mulla ole ollut mitään yleisiä alkuraskauden oireita, kuten palelua, metallinmakua suussa tai väsymystä. En ole ravannut vessassa, mieliala ei ole heitellyt, kahvi on maistunut hyvin ja ruokahalukin ollut normaali. Valkovuotoa ei myöskään ole eikä minkäänlaista kiinnittymisvuotoa ole esiintynyt. Tässä ei siis oikein voi huijatakaan itseään.Toki oli odotettavissakin, ettei ensimmäisestä ovulatorisesta kierrosta tärppää, mutta ainahan sitä silti pettyy. Toisaalta mieli myös korjaa itse itseään ja pian huomaa löytävänsä monia asioita, joiden vuoksi on hyvä, että juuri tässä kierrossa EI tärpännyt. Silti pettymys ja alakulo ovat väistämättömiä. Olen huomannut, että mitä enemmän annan niiden kaikkien tunteiden tulla, sitä nopeammin mieli lähtee myös hakemaan lohduttavia ajatuksia.

Toivottavasti muilla lasta toivovilla on parempi onni tässä kierrossa <3

Lapsettoman jännitysnäytelmä eli ultra nro 2

Tänään oli 2. Letrozol-kierron toinen ultra ja kp17. Edellinen ultra oli viikko sitten ja silloin ei selkeää johtofollikkelia erottunut, mutta tänään oli tarkoitus vielä varmistaa josko lääkevaste vain tulisi hieman myöhässä. Olin onneksi saanut aamuajan, joten ei tarvinnut koko päivää jännittää. En tosin ottanut huomioon aamuruuhkaa ja lopulta olin lähellä myöhästyä, minua huudettiin jo sisään juuri kun astuin aulan ovista sisälle. Kiireessä juoksin vastaanottohuoneeseen ja minua oli vastassa taas uusi lääkäri ja uusi hoitaja. Lääkäri taisi olla kuudes eri lääkäri, jonka luona olen käynyt tämän muutaman kuukauden aikana ja hoitaja jo ties kuinka mones. No siinä sitten nopeasti pyydettiin ottamaan housut pois ja käymään tutkimuspöydälle. Yhtä nopeasti lääkäri totesi, että virtsarakko on sen verran täynnä, että voisin käydä ensin vessassa :D Siispä housut takaisin jalkaan ja sukkasiltaan käytävälle, josta löytyi ensimmäinen vessa. Sen jälkeen takaisin vastaanottohuoneeseen ja uudestaan housut pois. Vessareissun jälkeen näkyvyys oli kuulemma parempi ja lääkärin työ helpompaa. No oli se itsellekin mukavampi olla sorkittavana rakko tyhjänä kuin täynnä.:D

Lääkäri ultraili kaikessa rauhassa, paineli jotain nappuloita koneesta, tulosti jotakin. Ei sanonut mitään. Katselin kattoon ja odotin. Lopulta hän kysyi hoitajalta voisiko hoitaja pyytää paikalle toisen lääkärin. Tässä vaiheessa omassa mielessä risteili sata kysymystä: onko siellä hyviä follikkeita vai ei yhtään follikkelia? Mihin toista lääkäriä tarvitaan? Onko siellä jotain vaarallista? Onko mulla joku syöpä? Tai kysta? Miksi se ei sano mitään? Tuntui, että odotettiin toista lääkäriä ikuisuus, vaikka ei siinä varmaan oikeasti mennyt minuuttia kauempaa. Paikalle tullut lääkäri oli se sama lääkäri yksityiseltä puolelta, joka diagnosoi mulla PCOS:n ja teki lähetteen lapsettomuushoitoihin. Huokaisin helpotuksesta, kun hän tuli paikalle, koska tiesin kokemuksesta, että hän on selkeä, suora ja kokenut. Hän katseli hetken ultrataulua, pyysi ensimmäistä lääkäriä kohdistamaan kuvaa johonkin, sanoi ”hmm joo, 13 kertaa 14. Ja tuossa takana toinen, hmm, 16. Joo. Näytäpä toinen munasarja”. Sitten hän katsoi minua ja sanoi ”Oikein hyvältä näyttää. Tästä tulee hyvä kierto. Pitkä kierto, mutta hyvä kierto." Mikä helpotus. Ilo ja helpotus. Vihdoin! Vihdoin hyvin uutisia! Vihdoin mulla on hyvä kierto! Vihdoin jotain tapahtuu!

Ultrauksen jälkeen lääkäri ohjeisti jatkamaan ovulaatiotestien tekemistä, joiden pitäisi hänen arvionsa mukaan muuttua positiiviseksi 2-3 päivän kuluessa. Jos näin ei tapahdu, sitten pitää olla yhteydessä heihin. Lisäksi minun pitää mennä reilun viikon kuluttua verikokeeseen, jolla varmistetaan vielä ovulaation tapahtuminen. Minulle soitetaan jos arvo on ”huono”, mutta muussa tapauksessa voin jatkaa tämän lääkkeen käyttämistä tällä annoksella noin puoli vuotta. Tämä toinen lääkäri vielä korosti kahteen kertaan, että myös kohdun limakalvo oli oikein ”kaunis” ja siihen olisi kuulemma ”ihanteellista jonkun tarttua kiinni”. Tuntui niin hyvältä saada pitkästä aikaa hyviä uutisia, etten oikein osannut sanoa yhtään mitään, hymyillä vain kuin vähä-älyinen :D 

Näyttäisi siis siltä, että Letrozol 5mg/päivä toimii! Olin jo ihan varautunut piikityshoitoihin, mutta niitä ei ehkä sitten tarvitakaan. On vaikea kuvailla tätä fiilistä, se on täynnä helpotusta, innostusta, toivoa ja epäuskoakin. Tuntuu niin uskomattomalta, että mä oikeasti ovuloin. Että se todennäköisesti tapahtuu. Että me voidaan oikeasti yrittää tulla raskaaksi! Helpotus oli varmaan se päällimmäinen tunne ja niitä helpotuksen kyyneleitä pyyhin bussipysäkillä odottaessani bussia kotiin. Hyvä, etten siellä käynnillä purskahtanut itkuun helpotuksesta, hymyilin vain ja kun lopulta sain sanoja suustani, kiittelin ja toivotin ylipirteät hyvät päivänjatkot takaisin. Varmaan ne näki, että nyt meni tuolla naisella viikonloppusuunnitelmat uusiksi :D Onneksi mies oli etäpäivällä ja pääsin heti kertomaan myös hänelle hyvät uutiset. Myös äidilleni laitoin viestiä, joka vastasi itkevänsä ilosta ja siinä sitten kumpikin itkettiin ja naurettiin puhelin kädessä. :D Kyllä sitä voi pienestä ihminen tulla iloiseksi!

Operaatio ovulaation metsästys ja sykeseuranta

No niin, nyt se on alkanut. Ovulaation metsästys. Metsästysaseena käytetään ovulaatiotikkuja eli LH-tasoa mittaavia pissimistikkuja. Lääkärin ohjeen mukaan aloitin ovulaatiotestit eilen ja yllätys yllätys, sekä eilinen että tämän päivän testi oli negatiivinen. OmaKannassakin lukee ”potilas aloittaa varmuuden vuoksi ovulaatiotestit”, joten kyllähän siitä jo voi päätellä, ettei ovulaatiota ole odotettavissa. Ainakaan ennen torstaita, jolloin on ultra ja joka on kiertopäivä 17. Nyt on siis kp15 ja en ole tietääkseni ikinä ovuloinut ennen kp20 jos silloinkaan. Joten ei yllätä nuo negatiiviset testit. Toiveita kuitenkin herättävät kaikenlaiset ovulaatio-oireet, kuten ihmeelliset jomotukset ja kivistykset munasarjoissa ja selkeä muutos limanerityksessä. Ovulaation metsästäjät tietää, että egg white on se mitä toivotaan ja nyt sitä egg whitea kyllä on ihan selkeästi ollut jo kaksi päivää. Monilla egg white (siis kananmunan valkuaista muistuttava lima) alkaa jo 5 päivää ennen ovulaatiota tai ovulaatiotestin plussaa, joten tässä toiveikkaana ajattelen, josko mullakin ovulaatio olisi tulossa viiden päivän kuluttua. Että ehkä viiden päivän kuluttua ovistestiin ilmestyisi kaksi tummaa viivaa. Ehkä? Sillä jos ei, se tietää lääkityksen vaihtumista ja se taas tarkoittaa hyvin todennäköisesti sitä, että pitää opetella piikittämään itseään. Ja pitää olla enemmän rahaa. Nythän olen päässyt tosi halvalla, kun nämä ovulaatiolääkkeet maksoivat vain 7,80e paketti ja niistä riittää useammaksi kuukaudeksi. Ultratkin maksavat vain peruspolimaksun eli n. 37e. Mutta piikkien kanssa täytyy sitten varautua vähän isompiin apteekkilaskuihin. Olen jo miestä etukäteen varoittanut, että se saa sitten tuikata piikit mun vatsanahkaan, en varmasti itse pysty :D

Tässä ovulaation metsästyksen ohessa on alkanut huolettaa hieman taas vaihteeksi tuo uniasiakin. Ja sehän ei tiedä hyvää, että huolehtii, se vaan heikentää unta entisestään. Mutta minkäs teet, kun nyt yhtäkkiä olen kaksi edellistä yötä nukkunut tosi levottomasti ja huonosti. Ja vielä lomalla! Olen tässä viime kuukausien aikana todennut, että työteko on mulle tässä kohtaa vaan hyväksi, saa mielekästä tekemistä, väsyy sopivasti ja murehtii vähemmän. :D Silloin se unikin tulee helpommin. Siis yleensä, ei tietenkään silloin jos töissä on ihan hirveän kiirettä tai epätavallisen raskasta. Mutta nyt siis olen jo kuudetta päivää vapailla ja vain yhden yön nukkunut kuin unelma, muut yöt olleet enemmän tai vähemmän rauhattomia. Olen kuitenkin nukkunut, siitä olen kiitollinen <3 

Vaikka yöt on olleet levottomia, ei olo ole onneksi muuten kovin heikko, kuten joskus levottomien öiden jälkeen. Syke on kuitenkin tavallista korkeampi ja siitä tietää, ettei keho ihan voimissaankaan ole. Aamutoimissa syke pompahti 122:een ja lenkillä muutamat hölkkäaskeleet (no okei, ehkä vähän innoistuin ja oli useampi kuin muutama, mutta ei silti paljoa) saivat sykkeen nousemaan 172:een. Ihan hurjia lukuja. Normaalisti jos vain istuskelen tai makaan, on syke siinä 60-65 (oikein rentoutuneena 50), mutta nyt jatkuvasti 70-90. Äsken kun kiukuttelin tälle tietokoneelle, syke oli melkein 100. Niin mulla on siis aktiivisuusranneke, jossa on jatkuva sykemittaus jos ihmettelette mistä mä sykkeet noin tarkasti tiedän. Yleensä niitä ei tule tsekattua kuin treenin jälkeen, mutta nykyään on tullut tavaksi katsoa hetki heräämisen jälkeen missä sykkeet pomppii ja normiyön jälkeen normiaamuna korkein syke on 85-98 siinä puuhastellessa. Eli tuo 122 ei ole normaali mulle. Ja kävelylenkillä mun normaali syke on 90-130, yleensä keskisyke jotain 114,  mutta nyt tänään syke pomppi jatkuvasti 130:n paikkeilla, vaikka suurimmaksi osaksi vain kävelin. Tiedän, ettei tee hyvää sykkeitä näin kytätä, varsinkaan jos on huolestuneisuuteen taipuvainen henkilö, mutta minkäs teet kun on niin pirun kiinnostunut ihmiskehon ja mielen toiminnasta :D Liiallisen tarkkailun ja huolehtimisen takia olen heittänyt mittarit useamman kerran kaapin perukoille, mutta aina ne jossain vaiheessa löytää tiensä takaisin ranteeseen, kun tekee mieli ihan vaan vähän katsoa mitä ne nyt näyttää. 

Lohdullista kyllä, en taida olla ainoa mittarin kyttääjä, vaan erilaisia mittareita ja rannekkeita tuntuu löytyvän jo ihan kaikenlaisilta ihmisiltä sohvaperunoista aktiiviliikkujiin. Unen mittauskin lisääntyy ja tarkentuu jatkuvasti, en oikein tiedä näin unettomuuden kokeneena, onko se kovin hyvä juttu. Sittenhän se on ihan hienoa jos jokailtainen tissuttelija havahtuu huomaamaan, että alkoholi heikentää merkittävästi unenlaatua, jättää tissuttelun yhteen iltaan viikossa, nukkuu paremmin ja jaksaa paremmin, niin hyvä homma. Mutta jos suorittamiseen taipuvainen aktiiviliikkuja löytää mittarin avulla yhä enemmän kehittämiskohteita ja sääntöjä elämäänsä ja alkaa suorittaa nukkumistakin, niin se ei ehkä vie kuin syvemmälle suorittamisen suohon ja pitkällä aikavälillä uupumiseen. Siksi mäkin käytän mittaria vain silloin tällöin, koska tunnistan suorittajaluonteen ja huolestumistaipumuksen itsessäni enkä halua niitä ehdoin tahdoin enempää ruokkia. Parhaimmillaan mittari on kuitenkin auttanut oman itsen kuuntelussa ja rauhoittanut silloin, kun on nukkunut määrällisesti vähän, mutta mittarin mukaan hyvälaatuista unta. Hyvä renki, huono isäntä? :) 

Ja niin blogin valtasivat lapsettomuushoidot

Edellistä unettomuustekstiä kirjoittaessani pohdin, että elämä on taas heittänyt eteen aiheen, josta riittäisi kirjotettavaa. Aiheen nimeltä lapsettomuushoidot. Meidän lapsettomuushoitomme alkoivat  vasta tänä vuonna, mutta olen jo lukenut satoja blogitekstejä aiheesta ja selvästi tiedon ja vertaistuen tarve on suuri. Toisaalta niin se oli unettomuudenkin kohdalla, ehkä ihmisellä on vastoinkäymisissä luonnostaan tarve liittyä muihin, hakea tukea ja tuntea, ettei ole yksin. Tai sitten tämä tarve on vain minulla... Tuntuu kuitenkin toivoa antavalta lukea tekstejä siitä, kuinka rankkojenkin lapsettomuushoitojen jälkeen on vihdoin saatu ne kaksi viivaa tikkuun ja siitä 9 kuukauden päästä pieni uusi elämä syliin asti. Muiden onnistumiset tuovat hirveästi toivoa ja toisaalta nekin blogit, jotka eivät pääty lapsen syntymään tuovat uskoa siihen, että lopullisestakin lapsettomuudesta voi selvitä. Koska rakastan kirjoittamista ja saan sen avulla ajatukset järjestykseen, tuntui luonnollisesta alkaa kirjoittaa myös tästä osasta elämääni. Ehkä tekstit voivat tuoda jollekin samassa tilanteessa kulkevalle toivoa tai vertaistukea ja samalla olen osaltani tuomassa esiin sitä miten yleistä on hakea ja saada apua niinkin luonnolliselta tuntuvaan asiaan kuin lapsen saaminen (huom. saaminen, ei hankkiminen). Minun käsitykseni mukaan jopa joka viides suomalainen pari kärsii lapsettomuudesta. Se ei ole ihan pieni määrä ihmisiä. 

Me olemme siinä mielessä onnekkaita, että asiat ovat edenneet todella nopeasti. Emme olleet vielä jättäneet edes ehkäisyä pois, kun menin vuotohäiriöiden vuoksi yksityiselle gynekologille viime syksynä ja hän sanoi heti suoraan, että jos haluamme lapsia, tulemme tarvitsemaan lapsettomuushoitoja. Piste. Minulla todettiin  monirakkulaiset munasarjat oireyhtymä (PCOS), joka näkyi selvästi ultratutkimuksesta ja myös veriarvot sopivat hyvin kuvaan. Munasarjoissani on siis paljon pieniä rakkuloita, joista yksikään ei kehity niin isoksi, että se lopulta irtoaisi ja tapahtuisi ovulaatio. Kuukautiset tulivat tämän vuoksi todella harvoin, vain 2-5 kertaa vuodessa. Vuotohäiritöitä oli tutkittu jo aiemmin terveyskeskuksessa kahdesti, mutta syyksi oli todettu vain stressi ja liiallinen liikunta. Nämäkin asiat selvästi vaikuttivat kuukautiskiertoon, sillä kuukautiset tulivat aina tiheämpään jos olin paljon lomalla, mutta taustalla vaikutti kuitenkin myös tämä PCOS. Koska kuukautiset tulivat niin harvoin, gynekologi oli valmis tekemään lähetteen lapsettomuushoitoihin heti. Halusimme kuitenkin sulatella tietoa hetken ja yrittää luomuna, mutta parin kuukauden päästä päädyimme siihen, että olisi parempi aloittaa hoidot heti, vaikkei raskautumisella ollutkaan kiire. Lähetteen teosta ei kulunut kuin 1-2 viikkoa, kun meille soitettin ja tarjottiin ensiaikaa jo parin viikon päähän. Emme pystyneet ottamaan kyseistä ensiaikaa vastaan vaan valitsimme seuraavan vaihtoehdon, joka oli noin kuukauden päässä. Joka tapauksessa asia eteni siis hyvin nopeasti ja tästä olen kiitollinen, sillä tiedän, että monet joutuvat yrittämään vuoden ilman hoitoja ennen kuin saavat lähetteen ja jonot ensikäynneille voivat olla pitkät. Olen siis tietoinen siitä, että minun on helpompi suhtautua hoitoihin rauhallisesti ja kiireettömästi kun olen saanut apua heti. Toivon sydämestäni, että jokainen lasta yrittävä saisi tutkimukset ja avun heti kun sitä haluavat, sillä asiaan liittyy huolta, odotusta ja murhetta muutenkin ihan tarpeeksi <3

Blogin oikeassa reunassa näkyy mitkä tutkimukset ja hoidot meille on jo tehty. Mitään muuta vikaa ei ole löytynyt kuin tuo minun monirakkulaisuuteni ja sitä hoidetaan nyt Letrozol-lääkkeellä, joka on alunperin rintasyöpään kehitetty lääke. Letrozolia otetaan kiertopäivinä 3.-7. ja se laskee kehon estrogeenitasoja, johon aivolisäkkeen toivotaan reagoivan erittämällä munarakkuloita kypsyttävää hormonia (FSH) ja tätä kautta kasvattavan johtavan munarakkulan, joka irtoaisi eli tapahtuisi ovulaatio. Näin olen ainakin itse ymmärtänyt lääkkeen toimintaperiaatteen, olen pahoillani jos tieto on väärää. Joka tapauksessa tarkoitus on saada aikaiseksi ovulaatio. Lääkevaste tarkistetaan kiertopäivänä 10.-12. ultraäänitutkimuksella. Ensimmäisessä kierrossa lääkevastetta ei ollut, joten annosta nostettiin tähän kiertoon. Kävin ultraäänitutkimuksessa tällä viikolla ja siellä näkyi hyvin kasvanut kohdun limakalvo, mutta ei vielä selkeää johtofollikkelia. Munarakkulat olivat kuitenkin selvästi isompia ja limakalvo paksumpi kuin edellisessä kierrossa, mikä on hyvä asia :) Menen ensi viikolla uudestaan ultraan, sillä lääkäri arveli, että vaste voi vain tulla hieman hitaasti, kun luonnollinen kiertoni on niin pitkä. Hän antoi ohjeeksi tehdä ovulaatiotestejä ja soittaa jos ne muuttuvan positiiviseksi jo ennen seuraavaa ultraa. Tänään pitäisi oikeastaan tehdä jo ensimmäinen testi, mutta mökkeilyn vuoksi aloitan testit vasta huomenna. Olisi kyllä niin siistiä saada ihan ensimmäinen ovulaatioplussa, sekin olisi jo juhlan paikka!

Rentouttavaa pääsiäistä ja aurinkoisia ajatuksia! <3